Avainsana: vaihdevuodet

Pimeydestä valoon

Pimeydestä valoon

”Rakastan valoa, koska se näyttää minulle tien. Siedän silti pimeää, koska se näyttää minulle tähdet.” -Tuntematon

En ole mikään viisauksien viljelijä, enkä ole lukenut elämänviisausoppaita sitten teini-iän. Mutta kyllä kyseisistä kirjoista ja lauseista monia oppeja ja väläyksiä syntyi, kuin se oma ajatus olisi ollut siellä pohjalla kytemässä sekamelskana, mutta joku toinen osaa vaan sanoa asian paljon paremmin.

Näissä hormonisekamelskan aiheuttamissa alhoissa metsästin paljon tietoa netistä. Tein masennustestin ja kuuntelin psykologin ohjeita. En koe omakseni pysäytys-sanaa, jolla pystyisin pysäyttämään yön pikkutunneilla murehtimisen. Tai huolihetkeä, jolloin murehtisin päivällä jonkun tietyn hetken verran, enkä tämän jälkeen yöllä enää laisinkaan. En koe murhevihkoa myöskään omakseni, jonne kirjaisin murheeni ja laittaisin kannen kiinni ja sulkisin näin mieleni murheilta.

Koin haastavaksi ymmärtää, että etsi jokaisesta päivästä jotain hyvää, laske toivosi siihen, jos kaikissa päivissä ei vaan tuntunut olevan merkille pantavan hyvää.

Tiedostin koko ajan, että vasta kun hyvän menettää, sen kaiken hyppysissä olleen hyvän ymmärtää. Silti tämäkään lause ei auttanut pahimpaan murehtimiseen.

Mutta kun näin lauseen, ”siedän silti pimeää, koska se näyttää minulle tähdet,” tämä lause alleviivasi sen, mitä jokaisen päivän hyvän etsimisellä tarkoitetaan. Tuskastakin on mahdollisuus löytää jotain hyvää, miltei kaikkina synkeimpinä aikoina saattaa löytyä joku kirkas tähti, joka valaisee tien.

Omalla kohdalla ihmettelin viimeisten vuosien aikana, miksi masennuin, koska olen kestänyt ja jaksanut niin paljon, miksi juuri nyt?

Uskoin olevani masentunut, kunnes sain estrogeenisuihkeen. Kuitenkin masentuneisuuden ja ahdistuneisuuden tunne oli konkreettinen. Kaiku on vieläkin minussa ja uskon, että estrogeenitasapainon saavuttamisessa menee aikansa, mutta uskon myös siihen, että kun aikansa tuntuu pahalta, aloitekyvyttömältä, väsyneeltä, kaiken toistolta, uni ei tule, on pelkoja läheisten menettämisestä, niin näistä kaikista tunteista vie aikaa toipua vaikkakin hormonit olisivat nyt balanssissa. Mieleen jää muistijälki ajasta, joka runteli mieltä.

Tunnen myös oloni hölmöksi. Etsin apua univaikeuksiin lääkäriltä, murehtimiseen psykologilta, kun kaiken takana on tainnut olla estrogeenivarastojen tyhjeneminen. Toisaalta koen, että jokaisen olisi välillä hyvä jutella psykologille, joten tämä juttelu ei harmita ja koskaan ei tule valmista. Oma psykologini on sitä paitsi ihana.

Silti mielessä on vahvana musta ajanjakso, jolloin en nähnyt pimeydessä tähtiä vaan olin pullollaan tulevaisuuden pelkoja, enkä elänyt hetkessä. Valmistauduin ihan kaikkiin mahdollisiin erilaisiin tulevaisuuden kauhukuviin jo nyt, elin niitä hetkiä jo tässä hetkessä.

Olemme mieheni kanssa tehneet tänä kesänä valtavasti kivoja asioita, on voinut tavata ystäviä pitkän talven jälkeen enemmän, olen nukkunut hieman paremmin ja huomannut saaneeni elämänsyrjästä kiinni. Tuntenut jopa kuplivaa iloa pitkästä aikaa.

Olen jaksanut siivota naisluolan, vaatekaapit eli kaikki vaatteet ja laittaa turhat, pienet, ym. vaatteet kiertoon. Energiaa on enemmän. On jännittävää, pelottavaa ja helpottavaa huomata, hei alan olla taas oma itseni. Pelottavaa siksi, että onhan tämä olotila vaan pysyvä, mitä jos kaikki kamala alkaa taas uudelleen.

En koskaan olisi voinut ymmärtää, ellei eräs aivan ihana bloggaaja olisi laittanut minulle vinkiksi Kuumat aallot podcastia, että mikä on. Luulin olevani masentunut ja olinkin, syynä vaan oli estrogeenivaje.

Olen miettinyt paljon ihmisiä, joilla on aito masennus ja miten he siitä kaikesta selviävät. Mitä tapahtuu, jos apua ei vaan saa mistään. Miten jaksaa päivästä toiseen, kun mikään ei maistu, on mahdotonta elää hetkessä, tulevaisuus pelottaa ja jopa menneitä alkaa katumaan yön pikkutunneilla ja itseään syyllistämään. Miten huono ihminen sitä on. Itseinho on kamala asia.

Törmäsin eilen erääseen vanhaan ystävään, joka kertoili univaikeuksistaan ja sanoin hänelle, mene ihmeessä mittauttamaan estrogeeniarvot. Mitenkään toisen ihmisen univaikeuksia vähättelemättä, mutta tässä iässä kannattaa lähteä siitä, että tutkii estrogeeniarvot. Itse luulin, että on monta vikaa, enkä ymmärtänyt, että apu voi olla hyvin lähellä ja helposti saatavilla.

Monet saman ikäiset ystäväni kamppailevat samojen asioiden parissa. Eivät nuku, ahdistaa ja elämä ei maistu.

Vaikka ihan vieläkään en ole siinä balanssissa, että tähdet loistaisi yhtä kirkkaana kuin nuorena. Ikä voi myös tehdä sen, että nauru ei tule vapaasti enää vatsanpohjasta vaan vähän pakotetummin tai näin ainakin itselleni selitän. Ei voi olla niin, että tietyssä iässä ilo ja nauru katoaa ja tunteiden ja asioiden värikirjo on enemmän harmaa.

Jossain kohden univaikeuksissa olin niin väsynyt, että ruokakauppaan meno tuntui jo raskaalta, perusaskareet ja jos jonkun asian pystyin vaan siirtämään, siirsin sen. Nyt tuntuu, että tarmoa riittää enemmän, normiaskareet eivät enää tunnu pakahduttavan väsyttäviltä.

Syyllistin myös itseäni, miten kehtaan tuntea näin, koska kaikki asiat ovat hyvin. Jollain toisella on asiat paljon huonommin, ei minulla ole oikeus näihin tunteisiin. Tunsin itseni typeräksi ja mitättömäksi.

Jos teillä on samanlaisia tuntemuksia, kannattaa hankkia itselleen apua. Näin jälkiviisaana tulee ajateltua, miksi kärsin niin pitkään. Miksi ajattelin, että kaikki eri oireet, niille oli eri syyt. Kun olikin vain yksi syy.

Toki elämässä on kuormittavia asioita ollut, joita työstän edelleen takaraivossa. Valmista ei taida tulla koskaan. En luonnollisesti nuku enää muutenkaan kuin nuorena. Tunteet ei kiihdy nollasta sataan sekunnissa, mikä tuntuu vain hyvältä.

Ennen elin päivä kerrallaan ja olen taas saanut tätä asennetta. Osaan puhua itselleni, kun mieli murehtii pahinta, että mitä jos tapahtuukin se kaikkein paras ja ihanin vaihtoehto ja miten en voi millään valmistella itseäni etukäteen kaikkiin tulevaisuudessa tuleviin murheisiin ja tuleeko niitä kaikkia edes.

Olen saanut pitkän ajan jälkeen tuoksuvasta pyykistä kuplivia onnen tunteita.

Ehkä en ole enää sama, ehkä olen kulkenut jostain syystä taas jonkinlaisen matkan, jonka opit hiljakseen valkenee ja avautuu, mutta löydän itsestäni taas jo samaa huumoria ja hulluutta, hetken huumaa, iloitsemista siitä hetkestä, jossa kullakin hetkellä olen.

Kaikille masennuksesta kärsiville, oli syy vaihdevuodet tai itse masennus. Jos et näe pimeydessä enää tähtiä, puhu läheisille, hanki apua vaikka tiedän, että siihen on valtavan suuri kynnys ja kun energiat ovat matalalla, sitä yrittää vain selviytyä päivästä, eikä jaksa hakea edes apua.

Lupaan ja vannon, aina on toivoa, jopa synkimpinä hetkinä. <3

Herääkö teillä samanlaisia mietteitä?

Mitä mukavinta tulevaa uutta viikkoa kaikille. <3