Oli tänään kiva päivä ja mitä siitä seurasi, no syyllisyys. Ei naisella etenkään äiti ihmisellä saa olla kivaa päivää, ilman ettei siitä tuntisi syyllisyyttä. Olen aika paljon viipottanut viime aikoina ja tänään keskellä Helsingin keskustaa tuli hidastettu hiljainen hetki. Huomasin vatsaa nipistävän ja tuumin mistä moinen, mitä se pahalainen sisimpäni yrittää nyt minulle kuiskuttaa. 

Kuvaa ei ole otettu tänään, sillä syyllisyyden korventama hymy ei olisi näin leveä. 😉

Itsensä kuulosteleminen on hankalaa hommaa, sillä ensin täytyy tutkailla onko näillä tunteilla jokin syvällinen tarkoitus kerroksesta numero yksi vai tuleeko nämä tunteet vielä jostain syvemmältä, eikä päällimmäinen ja ensimmäinen ratkaisu eli se ilmeisin olekaan oikea. Tänään siten ensin tunnustelin, olenko väsynyt, sitäkö kehoni viestittää, tulisiko himmata, kuunnella kehon ääntä. Mutta ajatus ei tuonut vapautusta joten jatkoin itsetutkintaa ja seuraavaksi iski lapsia hirmuinen ikävä. Miten olen voinut jättää heidät kotiin koulun jälkeen yksin, vaikka olenkin puheluin ensin varmistanut, että yksin he eivät ole, kavereita on myös kylässä. Tämäkään ratkaisu ei auttanut… 

Lopulta tutkittuani mieleni perukoita tarkemmin, oivalsin että minua ahdisti se, ettei kaikki ollut konrollissa. Kiire tuottaa leväperäisiä ratkaisua, kuivuneita mustikoita sukkahousujen sisään, puolihuolimattomia kynsilakan poistoja, ripsivärejä hiuksissa ja tänään jäi petaamaton sänky… Syyllisyys, syyllisyys, syyllisyys ja kontrollintarve. 

On tässä vielä maar pitkä ja kivinen tie taivallettavana niihin harmonisiin vanhuuden päiviin, jolloin vihdoin uskon kaaoksen päässäni olevan taltutettu, harmaat kutrit valtoimenaan, vartalokin on sellainen notkea paju, silmät kirkkailla paloilla varustettu, koska olen tietenkin niin älykäs, koska vihdoin tiedän kaiken. Kasvoja somistaa mielenrauhan tuoma hurmaava pieni hymy. Vaikka laittaisin päälleni mitä, vaikka velourpöksyhässäkät kaikilla kirjoilla, näyttäisin kauniilta vanhukselta, sillä vihdoin olisin löytänyt itseni, olisin ihan zen…. Voi piipaa, nyt stressaa se matka tuohon vakaaseen ja auvoiseen tilaan, tulee varmasti aivan kaamea matka ja kivinen, ei juu mitään pieniä kiviä vaan sellaisia isoja liukkaita hallitsemattomia töyssyjä tai Kiinan muuri, niin pitkää taivallusta…

En tiedä mistä olen saanut päähäni, että elämä on matka, ja matkan varrella osuu hurjia vastoinkäymisiä ja paljon tasaista ja sitten harvemmin aivan hurmoksellisia onnistumisia, mutta niitä on tietenkin vähemmän, jo ihan siksi ettei ylpisty, koska sitten se matka siihen zen olotilaan häiriintyisi ja ehkei ne elämälle asetetut vuodet riittäisi, koska välillä olisi se ylpeysvaihe… Mielikuvissa vanhuuden päivien pilvet leijuu kauniisti, maailmassa on kaikilla hyvä, linnut ne vaan visertää ja naapuritkin hymyilee, näillä aatoksilla olen lämmitellä siloitellut vanhenemisen tietä. Tulee aika jolloin olen sinut itseni kanssa, pääni kanssa ja näytän vielä himskatin hyvältä. Juuri sellaiselta harmaahapselta, jolla on pitkän pitkä harmaa letti niskassa ja valkoinen yöpuku. Nuo vaan kuuluu jotenkin siihen hommaan ja niihin aion tähdätä.

Päivän olisi pitänyt olla täydellinen. Päivä alkoi ainakin hyvin, sillä maitovaahto oli silkkisen samettinen.

Juu jep, tuntuuko teistä samalta, että päässä on kaaos ja syyllisyys riivaa. Uskotteko siihen että vanhana rauhoittuu ja tuntuu että on todella hyvä ja ymmärtää mistä tässä kaikessa oikein on kysymys. Silloin ainakin aivan taatusti mietin, että miksi nuorempana piti stressata niin himskatisti.  

Leppoisaa iltaa kaikille täältä sauhumajasta.