Avainsana: walkingdead

Tunnen tuskaa

Tunnen tuskaa

Tänään olen tarvinut kyseistä slogania hieman enemmän, kuin tavallisesti. Meidän 13-vuotias tyttäremme on ollut jo viikon päivät isoveljensä ja hänen avopuolisonsa luona Tampereella. Mieletön juttu on, että poikamme ja hänen avopuolisonsa ovat vasta parikymppisiä ja ovat ottaneet pikkusiskon huollettavakseen näinkin pitkäksi ajaksi. Arvostan kovasti ja jotenkin muistelen, että olin parikymppisenä paljon itsekkäämpi ja ajattelemattomapi. Toisaalta minulla ei ole sisaruksia, joten en täysin tiedä miltä sisaruusrakkaus tuntuu, etenkään pienempiä sisaruksia kohtaan. Olen niin ylpeä meidän vanhemmista lapsista, miten hienoja isosisaria he ovat perheen pienimmille. 

Tänään soittelimme kotiinpaluusta ja kuulin oikein miten nuorta teiniämme kypsytti keskustella äitinsä kanssa. Oikein lankoja pitkin riipi kuulla se seikka, että teineille äiti on kammotus, se hieman urpo ja ikävä tyyppi. Näin oli itsellänikin, kun irrottauduin mummistani ja oli aika, että mummi oli mielestäni vaan perustavanlaatuisesti ihan pihalla kaikesta. Murrosikä kun rauhoittui, osasin nähdä mummini eri arvossa ja tuo arvostus on vain kasvanut iän myötä. Arvostuksen ympyrä ikään kuin sinetöityi, kun minusta tuli äiti. Tiedän siten kaiken tämän ja miten tämä juttu etenee ja kulkee, mutta ei se auta, kun sydäntä raastaa luopumisen tuska.

Perheen kuopuskin on tänä kesänä vetäytynyt omaan huoneeseensa, sulkenut päivällä ja jopa yöksikin ovensa. Ei enää tule viereeni nukkumaan, jos isi on reissussa, hänestäkin on kasvamassa iso. Tyttäreni ovat liunneet, kuin ajan hiekanjyväset käsistäni ja sydämeni riutuu ikävästä. Kaipaan omia pikku vauvapalleroisia, olen laittanut heidän kuvan puhelimeni taustakuvaksi, tuijotellut heidän vauvakuviaan ja ihmetellyt minne tämä kaikki aika on mennyt. Miksi ei kukaan kertonut, silloin kun valvoin unettomia öitä vauvojen kanssa, että tämä aika kestää vain ohikiitävän hetken. 

Tiedän, että nämä luopumisen tunteet on nostattanut nyt pintaan muutamakin seikka. Kuopuksen sydänkontrollikutsu Lastenklinikalle juuri tuli ja omituista kyllä, ennen tuota kutsua valvoin kolme yötä ja kolmantena yönä sudenhetkenä pohdin näitä sydänasioita ees sun taas. Erään nuorehkon ihmisen poismeno äkillisesti kesäkuussa järkytti mieltä ja sai miettimään, miten elämä on arvaamaton ja julmakin. Pelko lapsemme sydänviasta alkoi taas nakertamaan ja mieli ei lepää ennen, kuin kontrolli on ohi. Ahdistus on taas tullut elämään.

Olen viime aikoina aivan huomaamatta syventynyt katsomaan Hbo:lta surullisia ja synkkiä sarjoja, Hbo on synkkien sarjojen kultakeidas. Fear of the walking dead, jossa toivoa tuo vain tämä päivä ja siitä selviytyminen, kuten alkuperäissarja Walking dead, jossa iholle nousee tunne, meillä ihmisellä ei ole toivoa, on vain toivottomuutta.

12 apinaa sarja, joka on kerrankin onnistunut jatkumo itse elokuvasta ja joka vain lisää toivottomuutta ihmiskunnan suhteen. Ei sen enempää juonipaljastuksia, mutta sarjassa on käänteitä, jotka raastavat äidillisiä sielun sopukoita. Vahva suositus kuitenkin, erittäin jännittävä, suorastaan loistava sarja. 

Lopulta päädyin seuraamaan The Handmaid’s tale sarjaa, ei olisi pitänyt, vaikka tämäkin sarja on aivan loistava ja naulitsee katsojan ensiminuuteilla. 

*Syntynyt uusi yhteiskunta Gilead muistuttaa monin tavoin natsi-Saksaa. Ytimessä on suvunjatkaminen ja hyvien geenien siirtäminen eteenpäin.

Tämän suuremman suunnitelman vaatimuksesta naisilta on viety ihmisoikeudet, he eivät saa käydä töissä, omistaa, lukea tai toimia itsenäisestä. Naiset on ryhmitelty hierarkkisesti ja vaatetettu sen mukaisesti: uskonnollisten johtohahmojen vaimot pukeutuvat smaragdinvihreään, kodinhoitajat eli martat harmaaseen ja uskonnolliset opettajat eli tädit ruskeaan.



Hedelmälliset naiset, jotka eivät ole komentajien vaimoja, on alistettu orjattariksi. Heidän värinsä on menstruaation punainen.



Heidän oikea nimensä riistetään ja he saavat uuden nimen, joka osoittaa, kenelle miehelle he kuuluvat – näin Fredin omistamasta naisesta tulee siis Frediläinen.



Joku voisi kutsua heitä synnytyskoneiksi, mutta sarjassa heidät esitetään ”vapaiksi toteuttamaan biologista kohtaloaan”. 


Kenties synkät sarjat ovat korostaneet näistä palleroista luopumisen tuskaa. Miten valitsemani sarjat kaikki ovatkin olleet teemoiltaan samankaltaisia, joita yhdistää turvaton huominen ja tulevaisuus. Ehkä alitajuisesti olen  huolissani, minkälaisena maailma näyttäytyy lapsilleni. Kenties myös uutisartikkeli siitä, että ihminen on hävittänyt jo 50% eri eläinroduista, saa miettimään, milloin ihminen tuhoaa lopulta maapallon ja minkälaisen maailman me lapsillemme jätämme, koko ekosysteemi on vaarassa, kaikkihan me tämän tiedämme ja silti vaan porskutamme eteenpäin tavallisissa askareissamme. The Handmaid’s tale lause, ”olin unessa ja kaikki paha pääsi tapahtumaan ja tuolloin vasta heräsin” kolahtaa sydämeni nurkkaan viiltävästi.

Ehkä kärsin vain puhtaasta luopumisen tuskasta ja omasta identiteettikriisistä, kuka minä sitten olen, kun en ole enää neljän lapsen aktiiviäiti. Lapset ovat niin vahvasti elämässä ja kun miltei kaikki rutiinit ja asiat menevät tietyllä tavoin, lasten hyvinvoinnin ehdoilla, on merkillistä huomata, että yhtäkkiä minulla on enemmän aikaa itselleni ja samalla valitettavasti myös enemmän aikaa murehtia.

Ihminen on sitkeä ja on selvinnyt monista katastrofeista, joten täytyy vain valoisin ja luottavaisin mielin luottaa huomiseen ja siihen, että elämä kantaa ja tämä äiti-inhokin on osa luontoäidin viisasta suunnitelmaa ja luonnon aitoa kulkua, irrottaa ”pennut emostaan”. Haikeaa se silti on ja välillä asia sujuu helpommin ja välillä tuskaisammin, kuten nyt, kun ikävä 13-vuotiasta tuntuu jo fyysisenä kipuna. 

Onneksi elämää ilahduttaa nämä karvaiset olennot ja voin kertoa, että kissakuume on aivan valtava. Odotan hetkeä, että me koko perhe menemme kurkkimaan kissavauvoja ja taas on pieni suojeltava olento, jota pääsen hoivaamaan, vaikkakin luulen, että toisella tulee olemaan jopa liiaksi meitä hoitajia. <3 
Maailma on kaunis ja ihmeellinen ja ruma ja toivoton yhtäaikaa. En voi pyyhkiä lapsiltani tulevia vastoinkäymisiä heidän polultaan, tiedostan itsekin niiden merkityksen ja tärkeyden. Vastoinkäymiset saavat ihmiset näkemään arjen ja onnen kirkkaammin, siksi suru on myös elämässä tärkeää. En vaihtaisi omia vastoinkäymisiä mihinkään, en haluaisi olla kukaan muu, kuin minä niinäkään hetkinä, kun elämä on laittanut polvilleen. Niistä kaikista suruista, epätoivon ja onnen hetkistä on muodostunut juuri minä, ihminen joka olen tänä päivänä ja matkaa on vielä edessä, mitä huominen tuokaan tullessaan.

En voi muuta, kuin kasvattaa omat lapseni mahdollisimman vahvoiksi, keskustella heille, olla heidän tukena ja turvana, silloin kun he meitä vanhempia tarvitsee. Luottaa siihen, että elämä kantaa, kuten se on kantanut omalla elämän polulla tähänkin asti. Silti ymmärrän, että nimenomaan netti ja netissä tapahtuva moninkertainen ikävien asioiden uutisoiminen, lisää toivottomuutta ja ahdistusta. Omassa lapsuudessa uutiset tulivat noin kerran päivässä, oli sanomalehti ja asiat käsiteltiin siinä hetkessä, ei mässäillen netissä. Miten suojella lapsia tältä kaikelta informaatiotulvalta? Samoin raamein on varmasti ajatellut jokainen sukupolvi lähettäessään lapsensa uuteen maailmaan, joka on meille vanhemmille ollut jo vieraampi ja kaukaisempi, sillä jokainen meistä yleensä jää jumiin johonkin tiettyyn aikakauteen ja kehitys katoaa jonnekin ulottumattomiin. Meidän vanhempien on hyvä oivaltaa, että lapsemme ovat pienestä pitäen kasvaneet jo tähän meille vieraampaan maailmaan, he osaavat ja pärjäävät kyllä, ihan niin kuin me itse osasimme aikoinaan. 

Yksi asia on ainakin varma, osaan olla cool ja silloin, kun suren näitä asioita, näytän ja kerron tunteeni miehilleni, mutta lapsia ei yksikään vanhempi halua rasittaa tai olla heille vaivaksi, sillä lasten ei kuulu hälventää vanhempiensa taakkaa vaan päinvastoin. Lapsen tulee saada olla lapsi. Mutta se milloin aloin elämää pelkäämään, oli se hetki, kun minusta tuli vanhempi.

Että huhhahheijaa vaan, merkillisen terapeuttista on kirjoittaa pelkonsa ja ajatuksensa ulos, silloin asioista tulee vähemmän mörköjä, tosin pienen kyyneleenkin jouduin tähän loppuun tirauttamaan, niin puhdistavaa oli taas analysoida kipupisteensä ulos. Vaikka oliko tästä apua, kenties pienin askelin oli ja menin taas askeleen eteenpäin luopumisen tuskassa.

Kärsitäänkö siellä luopumisen tuskasta, miltä tuntuu olla murkun äiti? Pelottaako maailman meno? Oletteko seuranneet mainitsemiani sarjoja: Walking dead, Fear the Walking dead, 12 apinaa tai The Handmaid’s Tale?

Zemppiä kaikille, jotka samojen asioiden äärellä taistelee, oli se toivottomuuden tai pelon tunne mitä ikinä tahansa. <3