Miten 50 vuotis vuosi meni ja ihanat lahjat!
No nyt on 50 vuotis vuosi takana, jota pidän tietynlaisena taitekohtana ihmisen elämässä. Hirmuisesti ei juhlittu synttäreitä sitä ennen vaikka tosin 18 vuotis synttärit toki oli kova juttu ja tietenkin täyttää aikoinaan 20 vuotta, jotta pääsi aikuisten baariin ilakoimaan. Mutta 50-vuotissynttärit on jonkinlainen virstanpylväs. Ei enää nuori, ei oikein keski-ikäinenkään aikuinen vaan jo hieman vanhuuden päiviä tapaileva välimaastossa eläjä.
Myönnän ettei viimeisen vuoden aikana asiat muuttuneet juurikaan. Aloitin jonkinlaisen ikäahdistelun jo vuotta ennen kuin täytin 50 vuotta ja sama ahdistelu jatkui koko ”juhlavuoden.”
Huomaan juttelevani itselleni, kuin kaksi ääntä taistelisi vaakakupissa ja ehdottomasti siitä lähdetään, että lopulta se optimistinen ääni vie voiton. Toista puolta ahdistaa kaikki ikään liittyvät jutut ja toinen suhtautuu valoisasti tulevaisuuteen.
Olen päättänyt hyväksyä sen, että kyseessä on jonkinlainen ikäkriisi, joka vie oman aikansa. On ollut mielenkiintoista herätä ruuhkavuosien jälkeen siihen tunteeseen, että aika on rajallinen. Kun elää pikkulapsiaikaa on monella tapaa niin kiire, ettei silloin ole tilaa ajatella ikäjuttuja.
Elämä on niin voimakkaasti kiinni pienissä lapsissa, jotka menevät kaiken edelle. Äitiyteen hieman hukkaa oman minuutensa, joka on uudelleen löydettävä. Myönnän myös kaiholla hieman kadehtivan naisia, joilla on pieniä lapsia vaikka tätä maailman mielenkiintoisinta matkaa, nähdä vauvasta tulevan aikuisen, en jättäisi myöskään mistään hinnasta väliin.
Äitiyttä ennen olin niin nuori, ettei ollut huolta huomisesta ja vanheneminen tuntui joltain etapilta, joka on yhtä kaukana, kuin kuu jota iltaisin tuijotan.
Yhtäkkiä sitä vaan huomaa olevansa viisikymppinen ja oivaltaa sen, että aika kuluu ihan hirmuisen vauhdikkaasti. Elämän hauras astuu vahvemmin esiin, kuolema tulee lähelle, mikä luo turvattomuuden tunnetta.
Elämän hauraus on myös se samainen syy, miksi optimismi minussa kovistelee ja kehottaa nauttimaan elämästä täysillä. Toisaalta tunnen myös itseni, jos joku prosessi on käytävä läpi, ei sen yli voi pompata vaan se pitää pohtia läpi poikki pinoon.
Vaikka järki kuinka tiedostaa sen, että se mitä eniten vanhana katuu, on turhanpäiväinen murehtiminen tässä iässä ja vielä nuorempana, en voi itselleni ja ajatuksilleni kuitenkaan mitään.
En murehdi mennyttä, enkä tätä päivää, mutta ihan uusi juttu on, että murehdin tulevaa. Ei pelota kuolema itsessään, mutta ne seikat, kumpi meistä puolisoista lähtee ensin ja toinen jää yksin ja miten lapset pärjää. Olen jo saanut nähdä, että kaksi aikuista lasta pärjää mitä mainiommin. Tiedän myös etten voi peilata teini-ikäisiä heidän tulevaan aikuisikään, vielä on oikeus murehtia lastenkin elämää, sillä vielähän he ovat kuitenkin lapsia.
Miksi ei siivet kantaisi, kun ne kantoi itselläkin ja sehän oli ihan itsestäänselvää, kun sitä muutti kotoa. Ei sitä siinä kohden vanhempia tarvittu juuri mihinkään, sitä oli nuori ja kaikkivoipa.
Tälläisiä ajatuksia sitä on kuitenkin tullut pyöriteltyä ja nämä siksi ihmetyttää, koska ajatukset ovat aika uusia. Uskon kuitenkin, että kyseessä on elämän välivaiheen prosessoiminen, josta jatketaan (ainakin toivon) viisaampana eteenpäin. Joskus on vaiheita, että elämää tulee pohtia eri kanteilta, joskus siihen ei yksinkertaisesti riitä aikaa. Mutta inhottavaa kyllä, yön pikkutunnit ovat hyvää aikaa miettiä.
Olen myös kuullut, että tälläinen voi johtua myös vaihdevuosiin liittyvistä seikoista ja saanut neuvoja, että laastaria kroppaan vaan, niin helpottaa. Toisaalta on äärimmäisen huojentavaa, että keho rapistuu ja ulkonäkö ajattelu katoaa kokonaan. Toisaalta ei haluaisi päästää irti ja oman naaman katsominen välillä hirvittää. Turhamaisuuttako, no kyllä vaan, mutta uskon, että tämän vanhenemisen joutuu miettimään aika moni tahoillaan myös ulkonäön rapistumisen kautta.
Kuka olen, lapset eivät tarvitse enää niin paljon ja kuka olen, kun oma viehätysvoima laskee, niin kyllä siinäkin on pieni pala pureskeltavaksi. Tässä iässä muutos on näkyvää ja moni asia muuttuu aika paljon.
Joten myönnettäköön, jotkut hetket vuodessa menivät ”ikäkriisin” prosessoimiseen. Mutta asia ei ole ollut päällimmäisenä, mutta sellaisena ärsyttävänä hiljaisena kuiskutteluna taka-alalla. Edelleen uskon, että kuiskuttelu on välttämätöntä ja se, että taustalla alitajunnassa tapahtuu. Ihminen on kumma veijari ja hyväksyy ja sopeutuu asioihin, mutta joskus niitä pitää hieman työstää.
Ihailen ihmisiä, jotka osaavat elää hetkessä, nukkuvat yönsä kuin tukki, eivätkä murehdi turhia. Olen kuitenkin päättänyt hyväksyä vajavaisuuteni tämän asian suhteen, en ole sellainen ihminen ja olen aina ollut kova murehtimaan ja kenties se on heikkouteni, mutta kenties se jo auttaa, että hyväksyy tämän piirteen itsessään, hyväksyy, ymmärtää, että tämä on yksi osa minua.
Muuten vuosi on ollut mainio ja on vältytty suurilta vastoinkäymisiltä ja on ollut useita suuria ilon aiheita. Kuten serkun ja tyttären häät ja tyttären rippijuhlat. Täytyy sanoa, että nämä kolme juhlaa kruunasivat viime kesän ja siihen vielä Lontoon matka. Kesä oli super.
Ensimmäinen vuosi yrittäjänä on myös ollut hyvä ja saan olla siitä kiitollinen. Ensi vuosi on kuin tyhjä taulu ja se hieman jännittää, mutta pitää jo uskoa, elämä kantaa. Lisäksi olen oivaltanut aivan varmasti sen, että tässä iässä saa olla kiitollinen siitä, että saa viettää syntymäpäiviään, kiitollinen jokaisesta saavutetusta vuodesta, kaikki eivät ole elämän suhteen yhtä onnekkaita. Joten jos ei muuta, niin sitä voi juhlistaa, wow olen saanut elää jo 51 vuotiaaksi.
Uusi ilmaisu voisi olla, ”ei mennyt kuin Strömsössä” sijaan, ”ei mennyt kuin somessa.” Ehkä eilisenä synttäriaamuna tuli kinaa teinien kanssa eli oli sellainen normipäivä, ehkei ollut juhlan tuntua ilmassa hih.
Ehkä illan nautinto, kun piti katsoa B-luokan jouluelokuva ja nauttia vähän herkkuja ja olin mennyt ostamaan pahoja tumma suklaa Geishoja, apua en tiennyt, että sellaisia onkaan, kuka on keksinyt vuorata Geisha suklaan tummalla suklaalla, kuin taloussuklaa Geisha, hyh.
Ehkä päästään kuitenkin siihen kliseeseen, onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä. Kyllä se puoliksi täynnä on. Eiliset kaikki muistamiset, viestit, kahdet kukat eri ystäviltä, hih ja ihan paras hieroja 90-minuutiksi kotiin ystävältä lahjana. Miten hieroja kotiin muuten jänskyttää niin paljon, mutta hierojalle meno ei yhtään?
Kuvattuna tässä ihanan ystävän antamat lahjat, ihan meikäläisen näköiset ja vielä yllättävä sukulaatilähetys Tony’s Chocolonelylta, mikä pelasti taloussuklaa Geisha päivän. Tuli taas ymmärrys, on elämässä upeita ihmisiä ja millä muulla lopulta on merkitystä. Pessimisti meikäläisessä sai oikein kunnon potkun peffaan, että nyt se oma mieli pois sieltä omasta hanurista ja näe kaikki se hyvä mitä on ja sitä on paljon enemmän, kuin ikäkriisiin liittyvää vikinää.
Joten tästä voisi päätellä, mielen vuoristorataa, mutta ah kyyti on ollut maltillisempaa, kuin teinivuosina kuitenkin. Jotain sentään on jo opittu.
Miten siellä, oletteko kokeneet ikäkriisejä tai pohtineet elämää eräänlaisten virstanpylväiden kautta, että miten tässä elämää eteenpäin? Onko ikäkriisit luonnollinen osa ihmisen kehityskaarta ja välillä on myös murehdittava? Miten saat murehtimisvaihteen pois päältä? Onko mottoja, sananparsia, vinkkejä omasta elämästä, hengitysharjoituksia, jooga, ei tosin mitään hot joogaa, mutta jotain maltillisempaa? Miksi murehtia tulevaa, kun tulevasta ei kukaan tiedä.
Sydämellistä tiistaita kaikille. <3
