Muistelin tässä entisiä aikoja, kun olin huoleton parikymppinen ja viipotin muovipussi heiluen työpaikalle. Muovipussini sisälsi, hiusharjan, lompakon ja tietenkin päivittäisen suklaa-annoksen, joka ei muuten silloin lihottanut vaan laihdutti, jos ei muistanut muutoin syödä.
Kosmetikkaa en katsonut tarpeelliseksi roikottaa mukanani, aamutuimaan oli ripsaria laitettu ja tukka pesty, ja se oli siinä. Asiat oli simppeleitä silloin, ei ollut BB, CC, FF, Primer voiteita, oli Lumene ja Yves Rocher ja heidän valikoimastaan ostettuna tasan tarkkaan neljä tuotetta.
Naiviuttani en kuitenkaan ymmärtänyt, että muovipussi käsilaukkuna ilmentää jotain koomista. Työkaverini liittyi kauttani säälistä kirjakerhoon suorastaan tuputtaen, jotta sain elämäni ensimmäisen käsilaukkuni. Hänellä saattoi olla piilohäpeän tunteita kulkiessani kanssani lounaalle minun heilutellessa milloin Alepan, milloin Valintatalon muovipussia kädessäni. Tai kenties hänen häpeänsä kulminoitui lounailla Helsingin ydinkeskustan kultivoituneissa ravintoloissa, kaivessani lompakkoani muovipussin uumenista.
Asiat olivat vallan yksinkertaisia vielä ennen maagista 40-vuoden ikää. Käsilaukun ja kenkien tuli mätsätä keskenään, missään nimessä ei ollut sopivaa, että kengät ja laukku olivat eri värisiä ja niiden tuli ehdottomasti olla nahkaa. Oli kesäinen merimiesmuoti ja talvella pukeuduttiin läpikotaisin mustaan.
On ymmärrettävää, että ihmiselle iskee jonkin asteinen kriisi jossain kohti elämää. Eritoten 40-vuotis rajapyykin ylitysmatkalla. Omalla kohdallani kriisi ilmeni niin, että sisältäni syntyi sivupersoona ”sisäinen harakka”. Yhtäkkiä halusin kääriytyä paljettien verhoamiin paitoihin, ostin vaaleanpunaisen villakangastakin, jota kutsun ”prinsessatakiksi”. Värit suorastaan syöksyivät elämääni ja peittosivat aiemman harmaan hiirulaisen.
Kaikkein huolestuttavin ilmentymä oli suoranainen himo erivärisiin käsilaukkuihin, MUOVILAUKKUIHIN, joissa roikkui killuttimia ja koristeita, sävyinä iki-inhokkejani; lilaa, pinkkiä, persikkaa. Olin ja olen virallisesti seonnut täytettyäni 40+vuotta. Asiat joita ennen pidin halpana ja mauttomina muuttuivat minulle haluttaviksi ja arkipäiväisiksi.
Nyt kun palavin vimma omistaa kaikilla maailman väreillä höystettyjä käsilaukkuja alkaa olla takanapäin ja olen saanut kriiseilyltäni tilaa tunnustella tunteitani. (Tai laukkuja on kertynyt jo riittävästi ”käsilaukuttamaan” lapset ja naapurinkin lapset.)
Olen ymmärtänyt, että olen kärsinyt syvälle sisälle kapseloituneesta muovipussitraumasta.
Olen yrittänyt sovittaa tiedostamatonta häpeää muovipussivaiheestani. Häpeä koteloitui pariksikymmeneksi vuodeksi ja nosti päätään nelikymppisenä, ihmiselon haarautumiskohdassa, kun ihminen pohtii syntyjä syviä, mitä on saanut aikaiseksi ja haluanko elää edelleen näin? Minulle se ilmeni eri värisiä laukkuja hamstraamalla, jotta tuo nuori huoleton muovipussityttö unohtuisi.
Nyt huomaan ikävöiväni ”muovipussityttöä”.
Kumpi vai kampi, siinäpä kysymys?
