Tänään pimpahteli  aamusella koko ajan pienen ekaluokkalaiseni puhelin, siellä kaveri varmisteli, että käveleekö tyttäreni hänen kanssaan kouluun. Tuumin, että tuohon varmisteluun liittyy epävarmuutta, ettei varmistelija jää yksin, ole itse ulkopuolinen, toinen pieni reppana.

Pian soi minunkin puhelimeni, siellä kouluun päässyt ekaluokkalaiseni soitti itkien, että nyt tämä varmistelijakaveri ei leikikään hänen kanssaan, vaan dumppasi hänet kuin räkärätin. Pysyin rauhallisena ja yritin puhumalla saada heitä kaikkia leikkimään toistensa kanssa-yhdessä. Tyttäreni itki ja hänet dumpanneet tytöt nauroivat itkemiselle. Itkeminen on lasten mielestä noloa ja selvä heikkouden merkki, vaikka tunteiden osoittaminen on vahvuutta, suorastaan mahtavaa ja epäsuomalaista sellaista.

Uskoakseni tyttäreni on jo unohtanut koko jutun ja löytänyt itselleen leikkikaverin, paljon ystäviä hänellä on, mutta joskus on kertonut viettäneensä koulupäivän yksin, koska kaikki tytöt leikkivät aina kaksin.

Tyttäreni ei ole myöskään täydellinen vaan varsinainen tättähäärä, ei ilkeä, mutta voi olla kovin ajattelematon ja ajattelemattomuuksissaan ikävä. Onneksi tuntee katumusta ja osaa pyytää anteeksi, välillä kun tosiaan ilkeyksiä tulee hänenkin suusta.

Hän on myös vahva, pukeutuu miten tykkää, laittaa leijonapuvun syntymäpäiväjuhlille, vaikka muut pienet juhlivat laittavat prinsessamekon. Varmistelen häneltä onko hän leijonapuvun suhteen varma,  muut voivat kiusata, tyttäreni vastaa ”mitä väliä, tämä asu on minun lahjani syntymäpäiväsankarille”.

Joukossa, mutta yksin.

Tyttäreni on vahva ja selviää itkuistaan, mutta entä ne jotka eivät selviä… Jotka jäävät joka päivä yksin.

Elämä on oppimista, välillä yksin jääminen, toisten huomioon ottaminen, satuttaminen ja satutetuksi tuleminen. Yksi asia on selvää, kukaan meistä ei ole täydellinen ja sormella ei saisi osoittaa ketään ja moni muutos lähtee omasta toimintamallista. Miten itse käyttäydyn, minkälainen roolimalli olen ja puutunko rohkeasti jos vääryyttä tapahtuu ja myös puutunhan oman lapsen kohdalla, enkä vaikene ja sulje silmiäni.

Tuli vain surullinen fiilis, ei mitään hauskaa, eikä hullua ole tapahtunut tänään. Älypuhelinkin toimii ja silmäpussitkaan eivät pahimmista päästä ja housunnappikin meni kiinni. Usein sitä veuhtoo mikrokuviossaan ulkonäköskeisesti miettien kaikkea mikä itsessä on rumaa, mutta pientä se on silloin kun maailma on ruma, ruma lapselle.

Disneyn Lilon ja Stichin sanomaa ”Ohana tarkoitaa perhettä, ettei ketään jätetä yksin”. 🙂