Tänään uuteen nousuun!

Asustamme hieman hankalassa paikassa ja muuttaessa tänne perheessä oli kaksi autoa. Tilanteita tulee ja menee ja torstaina saan uutukaisen auton, siis en tehtaalta tullutta uutukaista vaan minulle uutukaisen. 


Haluan mieluusti itse hoitaa aina lasten kuskaukset kerhoon, jumppaan, kaverisynttäreille ja autotta olen joutunut turvautumaan muiden vanhempien apuun. Toki kimppakyydit ok, mutta se että joutuu pyytämään apua tai on riippuvainen muista… Auto on korvaamaton tässä piskuisessa kylässä vaikka bussitkin täällä kulkee ja appivanhemmat ostivat viime keväänä minulle komean pyörän, jotta polkea sotkemallakin pääsee liikkumaan.


Muutaman päivän on 10-vuotias typymme ollut kovassa kuumeessa ja eilen auto olisi ollut korvaamaton. Lääkäriin oli aika ja toinen reppuli oli kovin pipi. Tuumin että nämä on niitä tilanteita, että taxilla mennään. No koska bussi kuitenkin meni sillä lailla sopivasti päätimme mennä bussilla ja takaisin kenties taxilla.

Bussissa olikin taas niin mukavaa, että iski sydämeen pistos tulevasta autosta…


Lääkärissä meni kaikki mallikkaasti ja toiselta otettiin tulehdusarvot sormesta. Kun hoitaja oli tuikkaamassa lapsukaiseni kysyi ”onko tuo se puudutus” ja minulta luikahti valhe kuin automaatista, että ”on se” ja kappas verikoe oli huomaamatta otettu. 


Lupailin verikokeen aiheuttamasta kivusta ja särystä Berliininmunkin poloiselle ja apteekkireissulla munkit pussiin ja ostoksille. Kello 12:00 bussiin alkoi olla jo kiirus, koska taxi olisi pitänytkin tilata etukäteen. Tiesin vielä tokaluokkalaisen rantautuvan samaan aikaan koulusta. No enhän minä ollut ymmärtänyt punnita munkkeja joissa luki kappalehinta ja herkut jäi kassalle ja kipeän lapsukaisen kanssa kiireesti bussipysäkille odottamaan bussia, jota ei ikinä tullut…


Siellä värjöttelimme kipeän lapsen kanssa, bussivuoro jäi välistä. Tokaluokkalainenkin soitteli ja itki samaan syssyyn ettei saa ulko-ovea auki (on turvonnut.) Rauhoittelin että tullaan pian, vaikka pohdin, että milloinkohan bussi suvaitsee tulla…. Tulihan se 35minuutin odottelun jälkeen ja kysäisin sitten kuskilta, että ”mihin edellinen vuoro jäi.” Sieltä tuli kunnon tiuskaisu ”ei minulla ole tietoa mistään edellisistä busseista, minä olen tässä nyt”… Hohoo kaikenlaista. 


Kotiin päästyämme laitettiin jäätynyt kalikka ja kuumeinen lapsi peiton alle ilman sitä Berliininmunkkia ja halattiin itkevää tokaluokkalaista. Menin vessaan ja tuumin, olen niin kiitollinen että torstaina saan auton ja vessassa ovenkahva jäi käteen…