Aarghhh ahdistaa!
Tänään on ahdistanut niin maan tavattomasti, että on ollut oikein klimppi mahassa, johtuen varmasti siitä, että asiat ovat vihdoin järjestymässä tai valoa on näkyvissä. Valoa kun on tai asiat ratkeamassa, sen huomaa, että kaikki kasaantunut jännitys alkaa hellittämään.
Koska erityisesti ukkelilla ollut rankkaa, niin ukkelin viime yönä vielä alleviivatummin samoista syistä, tuli kuorsattua moottorisahan lailla ja omat uneni jäivät suorastaan mitättömiksi ja silloinhan ei mikään suju ja kaikki on happamuudella kuorrutettu.
Tänään appiukko muutti palvelutaloon ja todella kivaan paikkaan. Olemme niin helpottuneita ja onnellisia, että appiukolla on nyt hyvä, vaikka luonnollisesti aina tälläisessä tilanteessa ihmisellä on sopeutumista. Tilanteessa on vaan yksi erittäin ahdistava mutka. Kivassa palvelutalossa on varattuna paikka myös muistisairaalle anopille, mutta odotamme täällä jännityksellä päätöstä anopin suhteen. Perjantaina selviää. Pian olisi mahdollisuus molempien vihdoin olla samassa paikassa ja huolenpidon alla ja myös miehen ja miehen veljen käydä katsomassa enää vain yhdessä paikassa vanhempiaan. Nyt peukut pystyyn, että kaikki kääntyy hyväksi appivanhempien suhteen ja iso painolasti miehelläni ja miehen veljellä pian helpottaisi. Kaksi muistisairasta samaan aikaan, on todella raskas asia.
Toisekseen minulle tarjottiin mahdollisuutta tänään johonkin todella kivaan eli reissua olisi luvassa aavistuksen kauemmaksi, mutta tyttärelläni on matkapäivänä tanssikoulun esitys. Täällä vatsa solmussa vetelen hiuksia päästäni, mitä tehdä. Äidin ikuinen syyllisyys, riittämättömyys, pettymys lapselle, oikeastaan aika iso pettymys lapselle. Mutta olenko lastani aiemmin pettänyt, en koskaan…. Silti mieleni taistelee ja seikkailee, olenko itsekäs, kun ajattelen hienoa tarjoutunutta mahdollisuutta vai jääkö tyttäreni esitys näkemättä.
Mieheni kannusti ehdottomasti lähtemään, tälläisiä juttuja ei todellakaan tule joka oksalle ja lupaa videoida esityksen katsottavaksi, mutta eihän se ole sama asia.. Oma mies on myös joutunut lukemattomien työmatkojen takia missaamaan lasten synttäritkin ajoittain, koulun juhlat, hääpäivät ym. mutta kukaan ei ole koskaan kyseenalaistanut miehen oikeutta lähteä, työmatka on aina työmatka ja se menee kaiken edelle. Mutta miksi me äidit aina tunnemme niin valtaisaa syyllisyyttä?
Joskus elämässä tulee valinnan paikkoja ja on tärkeintä elää valintojensa kanssa, koska kaikkea ei vaan voi saada. Mitä ikinä päätänkin, kaikki järjestyy ja nyt vaan ensisijaisesti peukut pystyyn, että anoppikin pääsee pian oman miehensä luokse ja hyvään hoitoon. <3
Niin ja eihän tämä lumentulo lämmitä pätkääkään, kun meille pimeydessä ja pitkän talven keskellä asuville, ei ikinä tule kevättä!
Onko kokemuksia muistisairaista vanhemmista tai isovanhemmista, onko asiat lopulta järjestyneet parhain päin. Miten olette toimineet, jos olette joutuneet aiheuttamaan lapselle hieman isomman pettymyksen, sellaisen joissa vanhemman tulisi olla paikalla? Kivaa iltaa, säästä huolimatta. <3
