Saako kiusaajille nauraa?
Aloitan hieman alusta. Kun blogiin alkoi ropista n. 2-vuotta sitten anonyymeiltä negatiivisia kommentteja, menin ensin shokkiin ja meni jopa yöunet. Hiljakseen ilkeille kommenteilla alkoi turtumaan ja miehelle, ystäville ja blogikamuille jaetut ilkeydet latistuivat, kun sain kommenteille muilta tukea. Kommenttien valtaama tunnetila alkoi jopa tuntua hölmöltä, etenkin kun osa kavereista ja oma mieskin otti osan kommenteista huumorilla.
 |
| Kaikkia ei voi miellyttää, mutta se ei ole elämän tarkoituskaan, vaan valita seuransa siellä, missä hyvä. |
Negatiivisia kommentteja on hiljakseen tullut tasaisena virtana viikoittain ja jossain kohden huomasin, ettei nuo arvostelut enää tunnukaan missään. Jossain kohden ilkeydet kääntyivät jo koomisiksi herättäen kysymyksiä, jos jotain niin ärsytän, niin miksi nähdä edes vaivaa? Henkilökohtaisesti ei ole intressiä tai aikaa viettää kallisarvoista aikaani siellä, missä en viihdy. Joten on vaikea ymmärtää, että jotkut anonyymit tulevat viikoittain blogiini ärsyyntymään, tosin moni heistä kertoo ”eksyneenänsä” blogiini, tyyliin ei blogisi nyt tässä mitenkään kiinnosta, mutta jätänpä tämän vihakommenttini kuitenkin.
Turkin reissulla blogikonkari Sharon Rubanovitsch heitti hyvän lohkaisun näistä ”vihafanittajista”, heitäkin tarvitaan, sillä se kertoo, että blogisi on mielenkiintoinen. Luonnollisesti kaikki kommentit eivät voi mitenkään ollakaan samaa mieltä olevia, mutta merkillistä minusta on se, että aina on vain, ”joko tai” kommentteja. Ei koskaan siltä väliltä, eli juuri koskaan en saa rakentavaa palautetta tai vastakkaisia mielipiteitä kirjoitettuna niin, ettei nuo palautteet menisi henkilökohtaisuuksiin. Miksi asia on näin?
 |
| Ihana ja aito Sharon. |
Kommentoin erääseen facekeskusteluun, että nauramme joukolla näille kunnon ilkeilijöille. Se että nauramme herätti hieman närää ja saattoi kuulostaa ylimieliseltä ja sain palautetta siitä, että eriäviä mielipiteitä antaviakin tulee kunnioittaa ja etten itse voi kasvaa henkisesti, jos en ota niitä vastaan.
Silloin kun minulla on vahva mielipide, jonka koen omasta arvomaailmastani oikeutetuksi ja jos puolustan ystäviäni, ilmaisen mielipiteeni omilla kasvoillani ja valmistaudun myös vastakkaisiin kommentteihin. Olen valmis jopa riitaan tai väittelyihin, mutta toivon, että henkilökohtaisuudet irrotetaan keskustelusta eli asiat riitelee, ei ihmiset. Kun joku lähtee väittelyssä sivuraiteille ja haukkuu vaikka toisen ulkonäköä, koko keskustelu on lähtenyt menemään armottomasti pöpelikköön ja jäljelle jää vain ilkeä puhe ja pattitilanne, joka ei johda enää minkäänlaiseen ratkaisuun.
Olen edelleen sitä mieltä, että rakentava kommentointi ja eriävät mielipiteet hedelmöittävät kommenttikenttää ja ihmiset voivat olla eri mieltä asioista riitelemättä. En kuitenkaan koe sopivana toisen ihmisen ulkonäön haukkumista tai elämäntavan mollaamista jne. Vaikka kirjoitan julkista blogia, elämäni ja valintani eivät valitettavasti kuulu muille, eikä vaikka perheemme raha-asiat, niitäkin on mietitty.
 |
| Ihmettelijälle. En ole sinulle tilivelvollinen. Matkustaminen ei ole turhuutta, vaan sivistävää, silmiä avaavaa ja kulttuurillisesti kehittävää. Joskus on tehtävä valintoja ja jopa aiheutettava omalle lapselle pettymyksiä. Tällä kertaa tosin suurin pettymys oli, ettei lapseni itsekään päässyt vatsataudin vuoksi esitykseen. Tänään minulla on mahdollisuus nähdä lapseni tanssiesitys koululla. Ei poljeta naisten jo saatuja oikeuksia olla joskus jotain muutakin, kuin äiti ja mahdollisuutta ajatella joskus myös vain itseä. |
Mielestäni elämässä vallitsee tietyt eettiset säännöt ja kotona annetut käytöstavat, joista nivoutuu ihmisen sydämen sivistys, joka on suurinta viisautta. Voin suoraan rinnastaa tilanteen, jossa julkisesti kävelen keskellä Helsingin keskustan kiireisintä Mannerheimintietä ja asetan itseni julkisesti näyttäytymällä arvostelulle vai asetanko? Miksi kukaan ei huutele minulle kadulla, mutta somessa on lupa huutaa?
Pelottavaa on toki ilmiö, että ihmisissä on niin paljon vihaa, ymmärtämätöntä kateuttakin ja tämä viha halutaan kertoa bloggaajalle. Samalla kuitenkin jokainen vihapuheen vastaanottaja ymmärtää, että kyseisellä sanojalla on itsellä paha olo, tokkopa missikaunotar tai komistus käyttäisi aikaa muiden ulkonäköä haukkuen eli luultavasti siellä netin toisessa päässä ei ole mikään Prinsessa Ruusunen itsekään tai ihminen jolla menee aidosti hyvin.
 |
| Tälle kommentille ei voinut muuta kuin nauraa joukolla vedet silmissä ja pieni kuittikin tähän tällä kertaa, anonyymi osaa lukea, mutta hmmm.oikeinkirjoituksessa on vielä selkeästi haasteensa. |
Vihapuheen laukoja luulee paljastavansa jotain bloggaajasta, kun aidosti hän paljastaa vain itsensä. Eriävän mielipiteen rakentavasti ilmaiseva taasen kertoo hyvästä itsetunnosta ja älykkyydestä. Kiusaajan paha olo sokeuttaa itsepetoksellisesti sanojan oman motivaation ilkeillä eli purkaa omaa pahaa oloa. Ihminen jolla on kaikki hyvin ja aito oma elämä, ei ilkeile netissä, eikä muualla.
Saako sitten ilkeilijöille nauraa, kyllä minusta saa, sillä itkeäkö pitäisi? Jokainenhan meistä on kuitenkin vain ihminen, joten vihapuhe herättää ilman muuta tunteita. Vihapuhujan tulisi kuitenkin ymmärtää se, että niin kauan kuin huudellaan piilosta verhojen takaa, ei koskaan voi syntyä aitoa dialogia. Se piilosta huuteleminen myös paljastuu minulle pelkkänä pelkuruutena, kyseinen ihminen ei aidosti seiso sanojensa takana eikä ole valmis altistamaan itseään omilla kasvoillaan kommenttikentässä vuorovaikutukselliseen keskusteluun. Toki dialogi ei ole aina vihapuhujan tarkoituskaan, vaan se oman pahan olon oksentaminen.
Nykyään usein nauran vihapuheille, mutta joskus tunnen silkkaa häpeää kommentoijan puolesta. Mietin myös maailmaa, tuolla me kaikki kuljemme kaduilla ja tervehdimme toisiamme ystävällisesti, kehummekin välillä toisiamme, esitämme kaikesta päätellen merkillistä näytelmää. Koska kenellä on pokkaa tulla suoraan kasvotusten sanomaan kaikki ne sanotut ilkeydet, joita olen blogiini saanut.
Kyllä olen saanut blogiini kommentin myös, että sehän on vain hauskaa kiusata bloggaajia. Voiko kiusaaminen olla koskaan hauskaa. Oma mottoni on elää tämä elämä niin, että kun vanhuksena katson itseäni peiliin, voin katsoa tyytyväisyydellä, että elin hyvän elämän ja kohtelin muita, kuten haluaisin itseäni kohdeltavan. Elämän katkerimpinakin hetkinä tuo raamatullinen lause on ollut taka-raivossani kumiseva omantunnon ääni. Hyvä aidosti luo hyvää.
Ymmärrän kyllä, että jotkut ihmiset ovat vastoinkäymistensä vuoksi niin lukossa ja jossain syvällä, että he kokevat elämän pettäneen heidät ja voivat myös kuvitella, että bloggaaja elää vain onnellista elämää ja lukijat näkevät vain bloggaajan elämästä jäävuoren huipun. Bloggaajan blogipersoona ja todellinen persoona lukijalla hämärtyy ja kuvitellaan, että blogissa on kyseisen ihmisen koko elämä esiteltynä.
 |
| Muista kantaa vastuu sanomisistasi, kannat niitä loppuelämän, minä vain kohteena silmänräpäyksellisen hetken. Sanasi määrittävät sinut sinulle itsellesi. |
Monesti anonyymit ilkeilijät eivät ole täysin vieraita ihmisiä ja joskus kommentit ovat niin henkilökohtaisia, että pystyy jopa sormella osoittamaan kuka anonyymi on. Kirjoitustyyli, murre, tietyn ihmisen puheessa käyttämät sanat tulevat myös tutuksi, eli monesti anonyymin henkilöllisyys on myös paljastunut, anonyymi itse on vain tässä asiassa sokea ja elää luulossa, että ilman kasvoja annettu kommentti olisi kasvoton.
Loppuun vielä, että monesti pyrin vastaamaan ilkeilijöillekin, mutta silloin kun samaa aletaan jankkaamaan uudelleen ja uudelleen ja olen jo kerran vastannut tai silloin kun joku aivan absurdi ja tyylitön kommentti tulee, niin kommentti menee suoraan roskakoriin. Koska vaikka blogini on yhteisöllinen ja blogin suola ja sokeri on kommenttikentän vuorovaikutuksellisuus, niin hyvän maun rajat ovat tärkeät, niin vastakkaisissa mielipiteissä, kuin samaa mielipidettä olevissa.
Blogini tarkoitus ei ole taistelut kommenttikentässä tai antaa palstatilaa vihapuheille, vaan blogi on minulle iloinen harrastus ja toivon blogini olevan viihtyisä paikka myös muille. Joten olen joutunut syömään idealismin aatokset myös itseltäni ja joutunut harjoittamaan ajoittaista sensuuria. Blogia aloittaessani en osannut myöskään ennakoida joidenkin ihmisten raadollisuutta, luulin että olin jättänyt jo lapsuuden hiekkalaatikkoajan taakseni.
 |
| Mieti kaksi kertaa ennen, kuin törkyturpailet, voit sanomisiasi jopa katua. Anonyymeille, jotka ovat haukkuneet hampaitani, huonompiakin on nähty ja näillä puree hyvin ja paikkoja vain kaksi, eli hampaat joista voin iloita. 🙂 |
Mitä olette mieltä kaikesta, onko huumori parasta lääkettä, kuinka paljon ihmisen tulisi ottaa vastaan ja saako ilkeilijöille nauraa? Vai pitäisikö heihin pystyä suhtautumaan rauhaa rakentavin keinoin aina neutraalisti? Mutta kun bloggaajakin on vain ihminen ja nauru, paha mieli, surun tunteet tai yöttömät yöt ovat vain inhimillisiä reaktioita kiusaamiseen. Niin kauan, kuin bloggajaa itse ei vastaa ilkeydellä ilkeyteen, nauru ilkeilijöille sallittakoon. Eli rauhaa, positiivisuutta ja sydämiä edelleen kaikille ja vihapuhetta viljelevät, miettikää ensin ja kuvitelkaa henkilö kasvotusten kohtaamiseen, pystyisittekö sanomaan saman asian hänelle kasvotusten, kestäisitkö katsoa miten haavoitat toista ihmistä?
