Kuukausi: helmikuu 2019

Toistuuko trauma vuosittain

Helmikuu on inhokkikuukausi. Joillain se on marraskuu, mutta silloin itse vielä jotenkin jaksan kesän höyryillä, mutta helmikuussa kaikki energiat on puristettu tyhjiin. Ainoa toivon liekki on lähestyvä maaliskuu, jolloin ihan oikeasti koko tilanne muuttuu päälaelleen. On taas valoa, iloa ja energiaa suhata. 

Näin ei ole suinkaan ole ollut aina, valon merkitys ja valon puuttuminen alkoi vaikuttaa vasta vähän yli 10-vuotta sitten. Sitä ennen en miettinyt edes koko asiaa, mikä kuukausi milloinkin, sillä ei ollut juurikaan merkitystä. Oikeastaan talvella nukkuikin paremmin, koska oli niin pilkkopimeää. 

Olen miettinyt perinpohjin trauman merkitystä. Kuopuksen avosydänleikkausta 12-vuotta sitten takaperin helmikuussa. Voiko trauma vaikuttaa tuleviin vuosiin niin, että tavallaan läpikäy tapahtunutta aina saman kuukauden aikana, mm. samanlaiset sääolosuhteet herättää muistijäljet.

Tyttären sydänleikkaus oli ajoitettu maaliskuulle, mutta yllättävä peruutuspaikka antoi meille alle vuorokauden aikaa sopeutua uuteen leikkausajankohtaan. Sopeutua on täysin väärä sana, kyseiseen operaatioon ja lapsen kärsimykseen ei koskaan voi sopeutua, korkeintaan mukautua pakon edessä. Helmikuusta suurin osa meni sairaalassa, sillä toisella oli sydämen rytmihäiriötä ja toinen pieni vietti n. kaksi viikkoa teho-osastolla. 

Uskon vahvasti, että tämä on se syy, miksi yksinkertaisesti vihaan helmikuuta, tavallaan alitajuisesti tiedostamatta ja silti tiedostaen ja silti ymmärtämättä, mitä asialle voisi tehdä. 
Tämä helmikuu on täällä mennyt viikon flunssassa, josta toipuminen kesti toisen mokoman. Vuorokauden vatsatauti on ollut ja yksi viime sunnuntaista eiliseen yöhön kestänyt megamigreeni, jolloin jouduin myös oksentamaan. Vastaava migreeni on ollut viimeksi syksyllä. 

Selkeästi helmikuu on heikko kohta, jolloin kroppakin alkoaa lahoamaan. Myönnän, että koiralenkit ovat olleet yhtä pakonomaista liukkaalla töpöttelyä, joista en ole saanut minkäänlaista energiasuihkua. 

Itsesääliä en ole tuntenut tai ollut surumielinen, ei vaan ole huvittanut oikein mikään. Helmikuusta uupuu kaikki se muiden kuukausien ilo, energia ja huvitus. Onneksi on ollut kuitenkin mukavia ihmiskohtaamisia vaikka olenkin ollut tavallista flegmaattisempi seuralainen. Kuin päässäkään ei kumisisi muuta kuin tyhjyyttä. 

Tällä kertaa olen kuitenkin miettinyt, että voiko tätä asiaa itsekseen tutkia, miten trauma vaikuttaa muistjälkenä ja muuttumattomana vuosienkin päästä. Nythän on tapahtunut asian tiedostaminen, miksi helmikuu on ollut vuodesta 2007 ihan mätä. 

En ole kuitenkaan koskaan tehnyt asialle mitään, olen tavallaan tiedostanut ja lakaissut epäuskoisena koko käsitteen trauma muistijälkenä mielestäni. Olen ajatellut, ettei minulla ole edes oikeutta tälläiseen traumaan, jos jollain siihen on oikeus, niin tyttärelläni. Hän kuitenkin vaikuttaa iloiselta ja pirteältä, kuten vuoden kaikkina kuukausina. Hän on aina vahva, energinen ja täynnä elämää. 

Hänen olemus mitätöi oman traumani ja siihen uskomisen, että helmikuu on erityisen kamala kuukausi, koska vuonna 2007 pelkäsimme, että tyttäremme ei selviä avosydänleikkauksesta. 

Vanhemman tehtävähän on suojella lastaan. Tuolloin lapsen luovuttaminen leikkaukseen tuntui kaikin tavoin väärältä, vaikka se olikin ainoa oikea asia mitä saatoimme tehdä. Asia painaa edelleen mielikuvin ja tunnen jotenkin epäonnistuneeni vanhempana, koska oma tyttäreni on joutunut kärsimään. 

Luin, että trauma rikkoo kehon ja sielun yhteyden ja, että traumaattisille muistoille on tyypillistä, että ne ovat tallentuneet alkuperäisesti koettuina ja voivat säilyä vuosikymmeniä muuttumattomina. Muistot voivat kuitenkin olla poissa muistista ja mielestä, mutta eivät vaikuttamatta mieleen ja kehoon.

Tulisi oivaltaa jättää asia menneisyyteen ja ymmärtää, että tytär selviytyi, minun ei tarvitse enää käsitellä tätä asiaa tai tuntea asiasta syyllisyyttä vanhempana. Eikä kantaa muutenkaan jatkuvaa syyllisyyttä kaikkien neljän lapsen osalta.

Miettiä niitä tekemättä jättämisiä, hetkiä jolloin oli ulkopuolisia paineita. Tulisi miettiä kaikkia niitä hetkiä, kun olin läsnä, kaikkea mitä olemme tehneet ja jutelleet. Vanhemmuus on kuin syyllisyysviitta, aina tuntee riittämättömyyden tunnetta. Sellaista kuin täydellinen vanhemmuus ei edes ole.

Tämän kirjoituksen aihe johtuu lähtökohtaisin siitä, että haluan palata siihen tunteeseen, että helmikuu on vain yksi kuukausi monista. Yrittää muutenkin vapautua huonommuuden ja syyllisyyden tunteista etenkin niiden asioiden suhteen, joihin en ole voinut vaikuttaa.


Kaikki ei ole minun käsissä, se tulisi ymmärtää. Kaikki on hyvin, on aika päästää irti ja ymmärtää, että juuri niissä tilanteissa ja niillä resursseilla mitä käsillä on ollut, olen tehnyt parhaani ja sen mihin sillä hetkellä olen pystynyt. Tästä alkaa pohtimisen kausi. 

Miten siellä, tunnetko turhaa syyllisyyttä, miten se ilmenee. Onko traumoja, joita huomaat käsitteleväsi alitajunnassa ja oikein ymmärtämättä miksi oma mieli on niin vetämätön ja huono. 


Mitä vaan asiaan liittyvää olisi mukavaa kuulla, sillä aidosti kaipaan apua siihen, että nyt olisi jo aika päästää irti. Iloita siitä miten hyvin kaikki tällä hetkellä on, sillä aina ei ole ollut näin, eikä aina tule näin olemaan, se jos mikä on elämän kirjoittamaton laki. 


Sydämellistä tiistaita kaikille. <3