Helmikuu on inhokkikuukausi. Joillain se on marraskuu, mutta silloin itse vielä jotenkin jaksan kesän höyryillä, mutta helmikuussa kaikki energiat on puristettu tyhjiin. Ainoa toivon liekki on lähestyvä maaliskuu, jolloin ihan oikeasti koko tilanne muuttuu päälaelleen. On taas valoa, iloa ja energiaa suhata.
Näin ei ole suinkaan ole ollut aina, valon merkitys ja valon puuttuminen alkoi vaikuttaa vasta vähän yli 10-vuotta sitten. Sitä ennen en miettinyt edes koko asiaa, mikä kuukausi milloinkin, sillä ei ollut juurikaan merkitystä. Oikeastaan talvella nukkuikin paremmin, koska oli niin pilkkopimeää.
Olen miettinyt perinpohjin trauman merkitystä. Kuopuksen avosydänleikkausta 12-vuotta sitten takaperin helmikuussa. Voiko trauma vaikuttaa tuleviin vuosiin niin, että tavallaan läpikäy tapahtunutta aina saman kuukauden aikana, mm. samanlaiset sääolosuhteet herättää muistijäljet.
Tyttären sydänleikkaus oli ajoitettu maaliskuulle, mutta yllättävä peruutuspaikka antoi meille alle vuorokauden aikaa sopeutua uuteen leikkausajankohtaan. Sopeutua on täysin väärä sana, kyseiseen operaatioon ja lapsen kärsimykseen ei koskaan voi sopeutua, korkeintaan mukautua pakon edessä. Helmikuusta suurin osa meni sairaalassa, sillä toisella oli sydämen rytmihäiriötä ja toinen pieni vietti n. kaksi viikkoa teho-osastolla.
Uskon vahvasti, että tämä on se syy, miksi yksinkertaisesti vihaan helmikuuta, tavallaan alitajuisesti tiedostamatta ja silti tiedostaen ja silti ymmärtämättä, mitä asialle voisi tehdä.
Tämä helmikuu on täällä mennyt viikon flunssassa, josta toipuminen kesti toisen mokoman. Vuorokauden vatsatauti on ollut ja yksi viime sunnuntaista eiliseen yöhön kestänyt megamigreeni, jolloin jouduin myös oksentamaan. Vastaava migreeni on ollut viimeksi syksyllä.
Selkeästi helmikuu on heikko kohta, jolloin kroppakin alkoaa lahoamaan. Myönnän, että koiralenkit ovat olleet yhtä pakonomaista liukkaalla töpöttelyä, joista en ole saanut minkäänlaista energiasuihkua.
Itsesääliä en ole tuntenut tai ollut surumielinen, ei vaan ole huvittanut oikein mikään. Helmikuusta uupuu kaikki se muiden kuukausien ilo, energia ja huvitus. Onneksi on ollut kuitenkin mukavia ihmiskohtaamisia vaikka olenkin ollut tavallista flegmaattisempi seuralainen. Kuin päässäkään ei kumisisi muuta kuin tyhjyyttä.
Tällä kertaa olen kuitenkin miettinyt, että voiko tätä asiaa itsekseen tutkia, miten trauma vaikuttaa muistjälkenä ja muuttumattomana vuosienkin päästä. Nythän on tapahtunut asian tiedostaminen, miksi helmikuu on ollut vuodesta 2007 ihan mätä.
En ole kuitenkaan koskaan tehnyt asialle mitään, olen tavallaan tiedostanut ja lakaissut epäuskoisena koko käsitteen trauma muistijälkenä mielestäni. Olen ajatellut, ettei minulla ole edes oikeutta tälläiseen traumaan, jos jollain siihen on oikeus, niin tyttärelläni. Hän kuitenkin vaikuttaa iloiselta ja pirteältä, kuten vuoden kaikkina kuukausina. Hän on aina vahva, energinen ja täynnä elämää.
Hänen olemus mitätöi oman traumani ja siihen uskomisen, että helmikuu on erityisen kamala kuukausi, koska vuonna 2007 pelkäsimme, että tyttäremme ei selviä avosydänleikkauksesta.
Vanhemman tehtävähän on suojella lastaan. Tuolloin lapsen luovuttaminen leikkaukseen tuntui kaikin tavoin väärältä, vaikka se olikin ainoa oikea asia mitä saatoimme tehdä. Asia painaa edelleen mielikuvin ja tunnen jotenkin epäonnistuneeni vanhempana, koska oma tyttäreni on joutunut kärsimään.
Luin, että trauma rikkoo kehon ja sielun yhteyden ja, että traumaattisille muistoille on tyypillistä, että ne ovat tallentuneet alkuperäisesti koettuina ja voivat säilyä vuosikymmeniä muuttumattomina. Muistot voivat kuitenkin olla poissa muistista ja mielestä, mutta eivät vaikuttamatta mieleen ja kehoon.
Tulisi oivaltaa jättää asia menneisyyteen ja ymmärtää, että tytär selviytyi, minun ei tarvitse enää käsitellä tätä asiaa tai tuntea asiasta syyllisyyttä vanhempana. Eikä kantaa muutenkaan jatkuvaa syyllisyyttä kaikkien neljän lapsen osalta.
Miettiä niitä tekemättä jättämisiä, hetkiä jolloin oli ulkopuolisia paineita. Tulisi miettiä kaikkia niitä hetkiä, kun olin läsnä, kaikkea mitä olemme tehneet ja jutelleet. Vanhemmuus on kuin syyllisyysviitta, aina tuntee riittämättömyyden tunnetta. Sellaista kuin täydellinen vanhemmuus ei edes ole.
Tämän kirjoituksen aihe johtuu lähtökohtaisin siitä, että haluan palata siihen tunteeseen, että helmikuu on vain yksi kuukausi monista. Yrittää muutenkin vapautua huonommuuden ja syyllisyyden tunteista etenkin niiden asioiden suhteen, joihin en ole voinut vaikuttaa.
Kaikki ei ole minun käsissä, se tulisi ymmärtää. Kaikki on hyvin, on aika päästää irti ja ymmärtää, että juuri niissä tilanteissa ja niillä resursseilla mitä käsillä on ollut, olen tehnyt parhaani ja sen mihin sillä hetkellä olen pystynyt. Tästä alkaa pohtimisen kausi.
Kaikki ei ole minun käsissä, se tulisi ymmärtää. Kaikki on hyvin, on aika päästää irti ja ymmärtää, että juuri niissä tilanteissa ja niillä resursseilla mitä käsillä on ollut, olen tehnyt parhaani ja sen mihin sillä hetkellä olen pystynyt. Tästä alkaa pohtimisen kausi.
Miten siellä, tunnetko turhaa syyllisyyttä, miten se ilmenee. Onko traumoja, joita huomaat käsitteleväsi alitajunnassa ja oikein ymmärtämättä miksi oma mieli on niin vetämätön ja huono.
Mitä vaan asiaan liittyvää olisi mukavaa kuulla, sillä aidosti kaipaan apua siihen, että nyt olisi jo aika päästää irti. Iloita siitä miten hyvin kaikki tällä hetkellä on, sillä aina ei ole ollut näin, eikä aina tule näin olemaan, se jos mikä on elämän kirjoittamaton laki.
Sydämellistä tiistaita kaikille. <3
Varmasti traumaattinen kokemus. Voin vain yrittää kuvitella. Voisitko yrittää kääntää sen niin, että leikkaus pelasti tyttäresi ja helmikuu on selviytymisen ja pelastumisen kuukausi? Tuollainen kokemus taatusti jättää arvet sieluun. Voimahali, Tiia.
Tähän ehdottomasti pyrin ja haluan päästä, että helmikuu olikin meille ihmeiden kuukausi.
Ihanaa keskiviikkoa Satu ja kiitos. <3
Mielestäni tuo kuulostaa ihan huikealta selviytymistarinalta Tiia! Tapa jolla käsittelet mennyttä traumaa saa minut myös uskomaan, että olet jo muutoksen tiellä <3
Varmasti juuri näin ja aidosti helmikuuhan on meille ihmeen kuukausi. <3
Ihanaa viikon jatkoa Taina. <3
Niin tuttu juttu, minulla se vaan on tammikuu. Elämän ikävin tapahtuma tammikuussa ei vaan päästä irti. Asiaa ei helpota se, että niin monet ovat menehtyneet myös tänä vuonna lumeen ja niiden uutisten lukeminen herättää aina ikäviä muistoja. Mutta parempaan ollaan menossa ja varmaan sinullakin jossain vaiheessa helpottaa tai sitten vaan pitänee hyväksyä, että jotkut kuukaudet ovat vähän tyhmempiä kun toiset ja elät asian kanssa <3. Jotkut asiat vaan kulkevat muistona ikuisesti. Kivaa viikkoa ja tsemppiä flunssaan <3
Ihan totta tuo, että asia pitää vaan hyväksyä ja aika varmasti auttaa aina näissä. Ehkä tämä kirjoittaminen auttoi juuri siihen, etten pyöritä näitä ajatuksia omassa mielessäni hieman niin kuin alitajunnassa. Nyt otin konkreettisesti härkää sarvista.
Tuo sinunkin juttu, josta kerroit silloin Tallinnassa, ei ihminen unohda koskaan, kai se on vain niin, että suru muuttaa muotoaan.
Halauksia Sari. <3
Kun isäni aortta repesi ollessamme äidin haudalla 2017 ajattelin etten enää ikinä käy hautausmaalla enkä ainakaan pyhäinpäivänä. Isä selvisi tapahtumasta mikä on todellinen ihme ja jo jouluaattona 2017 olimme siellä taas ja isäkin mukana. Juttelin asiasta ystäväni kanssa, joka on terapeutti ja ymmärsin, että tuo olisi voinut tapahtua missä muualla tahansa. Oivalsin myös sen, että onneksi olin paikalla ja sain hälytettyä apua mikä pelasti isän. Paikka ja aika olivat vain sattumia tässä tapauksessa.
Ajattelin vähän samalla tavalla kuin Kukkaiselämän Satu, että helmikuu on ollut pienen tyttärenne pelastumisen ja selviytymisen kuukausi. Iso leikkaus, joka totta kai on ollut pelottava antoi hänelle kuitenkin uuden alun elämälle. Tyttö on energinen, iloinen ja naureva teini nykyään.
Jos saisit käännettyä ajatukset siihen, että teko oli kaikesta ikävyydestään pelastava tyttären elämässä vaikka pienen lapsen antaminen leikkaavien lääkärien käsiin on varmasti ollut sydäntä raastavaa ja tuskallista. Odottaminen miten leikkaus onnistuu ja toipuu oma lapsi.
Trauma säilyy kyllä – niin se on säilynyt minullakin – mutta se haalenee eikä tunnu enää niin pahalta. Helmikuu oli valon ja ilon kuukausi tyttärellesi joten miksi se ei olisi sitä myös sinulle, äidille ♥ Halaus Tiia ♥
On niin totta tuo, että paikat ovat sattumanvaraisia usein, mutta ne jäävät vahvasti mieleen. Ymmärrän hyvin tuon tuntemuksen hautausmaata kohtaan, mutta onneksi isällä kääntyi asiat ihmeen kautta hyvin. <3
Niin totta ja kun toinen on niin iloinen ja aina hymy korvissa, eikä hänelle helmikuu ole sen huonompi kuin toiset kuukaudet, niin ei saisi olla oikein minullekaan. Tästä yritän ottaa härkää sarvista. Ehkä tiedostamatta vellon myös vanhoissa asioissa, haluamatta ja osittain haluten.
Ihanasti kirjoitettu Marjo ja näinhän se oli, me aina puhumme siitä, miten meidän perheelle tapahtui ihme. <3
Halauksia Marjo sinulle. <3
Ei pysty edes kuvittelemaan murhetta, pelkoa ja tuskaasi vauvasi kanssa ❤️ Kuten Tainakin totesi, olet jo päässyt ahdistuksen aiheuttajan jäljille ja silloin on helpompi myös työstää sitä.
Kysyit turhasta syyllisyydentunteesta. Oma luonteeni on sellainen, että murehdin ja tunnen syyllisyyttä alvariinsa jostain. Jos esim itselläni on jokin asia onnistunut ja hyvin, alan heti miettimään pitäisikö minun auttaa lähipiiriäni niin, että heilläkin olisi paremmin. Tiedätkö, tunne että on vastuussa vähän kaikesta ja kaikista. Tunnen syyllisyyttä jos en ole auttanut, henkisesti tai konkreettisesti. Pitäisi osata ja pystyä ajattelemaan, että jokainen aikuinen on vastuussa omasta hyvinvoinnistaan – varmasti moni voi kokea sen 'tuputtamisenakin'. En tiedä mistä se tarkalleen johtuu, eikä tämä ole foorumi tämän oman asiani pohtimiseen.
Tämä oli Tiia jälleen hyvä aihe, sillä sait aikaiseksi pohdiskelua täälläkin päässä.
Voimahalit blogisiskolta ❤️
Kiitos Maarit. <3
Niin meihin naisiin tuntuu olevan vahvasti sisäänrakennettu tuo syyllisyys ja se on välillä aikamoinen taakka. Juuri noin tunnen minäkin, kuin sinä. Syyllisyys on myös hirveän kuluttava tunne ja välillä se aiheuttaa jopa alhoa, koska tunne riittämättömyydestä on niin vahva. Haluaisin päästä siitä, mutta en osaa… Kuten selvästi et sinäkään, mutta josko tästä pohtiminen auttaisi. Pitäisi myös muistaa, että elämä kantaa lapsillakin ja täysi-ikäisenä he ovat itse jo vastuussa itsestään, näinhän se on kantanut meillekin. En ehkä aina osannut ennen äitiyttä ajatellakaan, miten paljon siihen liittyy myös tämän kaltaista murehtimista.
Halauksia sinulle ihana Maarit ja valoa keskiviikkoon <3
Hyvä aihe taas.
Uskon,että inhoat helmikuuta, koska sillon tapahtui tuo iso leikkaus.
Muutama ystävä on kokenut, isoja asioita, jotka ovat aiheuttaneet vastaavanlaista.
On kuitenki toisaalta onnellinen helmikuu, hän on luonasi ja terve.
Meillä nuorimmainen joutui jäämään syntymän jälkeen osastolle, sydämestä kuuluvan sivuäänen vuoksi.
Oli sydäntä riipaisevaa lähteä kotiin ja jättää vauva sinne. Hän on nyt jo 13v pojan äiti.
Oma trauma mullakin on. Meinasin hukkua nuorempana, enkä sen jälkeen ole uimaan menny.
Mutta, kaikkea hyvää sinulle Tiia. Halit täältäkin, voimia helmikuuhun. ❤️
>Leena
Ihan kauheaa jättää vauva sairaalaan, se on vastasynnyttäneelle äidille luonnotonta. Voin vaan kuvitella tuskan. Mekin saimme teholla vierailla aamulla ja kaksi tuntia illalla, jos muistan oikein.
Hui tuo hukkuminen, onneksi ihmeitä tapahtuu, niin sinun kuin meidän lasten osalta. <3
halauksia Leena päivään ja kiitos. <3
Mä en ole koskaan ajatellut tätä, ennen kuin aloin ajattelemaan sun trauman ja postauksen myötä. Mutta mähän rakastin lapsena kevättä, toukokuussa on omat synttäritkin, Kuitenkin sen jälkeen kun Irja kuoli huhtikuussa ihan yllättäen, mullahan on aina huhtikuu sellaisten matalaliitoa, masennuksessakin mun pahin aika vuodesta syksyn lisäksi oli huhti-toukokuu. Mun on ollut jo vuosia vaikea käsittää, kun muut fiilistelee kevättä ja mä olen ihan masis. Yleensä kesäkuussa helpottaa kummasti. Joten tässä on kyllä oikeasti joku trauma on takana, siitä miten kokee eri kuukaudet.
Ihanaa päivää Tiia ja pe on jo maaliskuu! <3
Tästä käytiinkin sun kanssa eilen enemmänkin viestittelyä. Näin sen täytyy kyllä olla. Ihme juttu myös ne numerot.
Halauksia Jonna ja ihan kohta on maaliskuu. <3
Komppaan Kukkaiselämää. Helmikuu on teillä selviytymisen kuukausi!
Sitä voisi vaikka juhlia koko perheen voimin. Positiivisen kautta mennään, vaikka se ei aina niin helpolta tunnukkaan.
En koe olevani murehtija, vaan asiat otetaan vastaan sellaisina, kun ne annetaan.
Ihan juuri näin, on ihmeiden kuukausi ja nyt täytyy opetella ajattelemaan myös niin. <3
Ihanaa olisi olla murehtimatta, mutta niinhän se on, että jokaisella meillä on ne omat luonteemme.
Oikein sydämellistä viikon jatkoa Hanne. <3
Todellakin, vaikka huoli on sinulla ollut silloin suunnaton, olette selviytyneet ja helmikuun voi siten kääntää näin jälkeenpäin myös lohdullisemmin selviytymisen kuukaudeksi ♥
Tunnistan omat traumani samoin, mulle se vaikein on aina kevät ja toukokuu. Vieläkin.
Koko alkuvuosi oli silloin 11v sitten vaikea ja toukokuussa koin kohtukuoleman juuri ennen äitienpäivää. Vaikka esikoiseni on aikanaan syntynyt toukokuussa, tämä menetykseni tuo siihen aina sellaisen surun harson että vieläkin koen että keväässä on aina ripaus surua, sillä se muistuttaa suurimmasta surustani ikinä. Toukokuussa mulla tiivistyy äitiys, niin monin tavoin.
Jokaisella meillä on varmaan ne omat kuukautemme, joiden läpieläminen vuodesta toiseen nostaa aina pintaan jotakin menneisyydestä.
Ihanaa iltaa Tiia ♥
Voi sua toukokuuhusi mahtuu kyllä kaikki, niin suuri suru, kuin ilo. Voin kuvitella, että tuo harso on hyvin kuvaava siihen, ettei täysin rinnoin voi iloitakaan. <3
Kovasti halauksia täältä ja niin totta, että kaikilla meillä on ilman muuta omat murheemme. <3
Voi tuttu tunne, mutta niin teillä kuin meillä lopputulos oli onnekas. Meillä se oli toukokuu, mutta en ole silti sitä kuukatta mitenkään kokenut ikävänä. Pääasia, että lapsi selvisi.Tsemppiä ja jaksamista, sillä tämä kuukausi on miltei ohi.❤️
Ihanaa, että noin on. <3 Ihmeitä ovat nämä meidän lapset. <3
Sydämellistä viikon jatkoa Minna. <3
Äidintrauma painuu syvälle. Sen voi herättää sieltä mikä tahansa, valo, tuoksu, ääni, vuodenaika ja kalenterin lukemat. Aika josta lapsi ei ehkä muista itse mitään, porautuu äitiin katseena tai itkuna. Eikä poistu kokonaan koskaan.
Kokemus on ollut niin vahva, että tullaakseen edes neutraaliksi kyseinen muistoon kytkeytyvä ajankohta tarvitsisi täysin uutta merkitystä. Ehkäpä lapsenlapsen syntymä sitten joskus osuessaan samalle kuukaudelle on poispyyhkivä trauman? Omalla kohdallani ne ensimmäiset pakkaset ja maahan tippuneet märät lehdet lakkaavat sitten vasta ehkä tuoksullaan piirtämästä mieleeni tapahtumia hetki hetkeltä, missä kohtaa metsää olin kun puhelin soi, miten lujaa ajoin sairaalaan, miten pieniksi muruiksi hajonneenakin äiti näyttää miltei kokonaiselta – kun on pakko.
Pahinta pelkoa on pelko lapsensa hengen vuoksi. Ei sellaisesta kai voikaan kokonaan selvitä. Toivottavasti helmikuusi saa vielä joskus täysin erilaiset muistot.
Halaus! <3
Kuvailet niin hyvin omia tuntemuksia. <3
Mukavaa muuten ajatella noin, että ehkä helmikuulle vielä tulee jotain aivan uusia ihania muistoja jossain kohden. <3
Niin hyvin kuvailet omaa hetkeäsi, siitä muistaa ihan kaiken, ne hetket piirtyvät vahvemmin kuin muut väreineen, tuoksuineen kaikkineen mielen sopukoihin. Toivottavasti muistot haalenevat meiltä joskus. <3
Halauksia sinulle Nelina ja sydämellistä keskiviikkoa. <3
Ihana kun tyttärelläsi on nyt kaikki hyvin❤Äidin sydän on vain semmoinen että se kantaa muistot..
Näin se juuri on. <3 Kiitos Kristiina ja mukavaa keskiviikkoa. <3
Voin vain kuvitella kuin traumaattista tuo on ollut teille, itsekin sen oman pienen osani tuosta alkutaipaleemme aikana saimme kokea – onneksi selvisimme säikähdyksellä.
Helmikuu ei kieltämättä kyllä omallakaan kohdalla kuulu lemppareihin ja meilläkin tähän kuukauteen on kuulunut niin flunssaa kuin jonkinlainen pikavatsatauti itselläni :/
Aurinkoista loppuviikkoa <3
Ehkä sitä on muutenkin pitkän talven ja valon uupumisen vuoksi heikoimmillaan ja nyt alkaa taas valon kautta d-vitamiinin tankkaaminen. <3
Kiitos Mira ja muistan niin hyvin teidän synnytyskokemuksen. <3
Halauksia päivään. <3
Minä ehdottomasti kääntäisin asian niin, että olit maailman paras vanhempi, koska annoit tyttären mennä hänet pelastavaan operaatioon <3 Koska sellaisiahan te J:n kanssa olitte, eikös niin <3
Jotenkin olen oppinut jättämään menneet menneeksi, koska menneisyydessä on ollut paljon vaikeita asioita, joihin en halua palata enää.
Ihanaa tiistai-iltaa sinulle Tiia <3
Järjellä ajatellen kyllä me olemme. <3
Mahtava taito ja haluan oppia saman. <3
Halauksia Outi keskiviikkoon. <3
Sinun on tosiaan tullut aika päästää irti turhista itsesyytöksistä. Mutta näitä ei voi sanoilla täysin selittää. Vahvoja, perimmäisiä äidin tunteita, hätää lapsensa vuoksi. Nimenomaan tunteita. Ei täysin tietoista sanallista järkeä. Tunteet vellovat. Niillä ei ole suuntaa. Mutta olet saanut trauman alitajunnasta tietoisuuteen. Tunnet nyt sen miksi helmikuu on huono kuukausi. Voit muistella tapahtunutta, traumaasi. Käsitellä sen tietoisella tasolla. Vaikka on kysymys perustavanlaatuisesta hädän tunteesta, uskon että sen läpi voi mennä. Ja helmikuu on seuraavina vuosina tavallinen helmikuu. En voi käsittää hätäsi määrää, kun kyse oli vauvan hengestä. Kun minä melkein pakahduin, kun 6 kuukautinen vauva otettiin sylistäni korvien putkitukseen. Voit ehkä katsella valokuvia tuolta ajalta. Kuvakaan ei ole järkevä sana. Kuva herättää nimenomaan tunteita. Saatat itkeä. Itku puhdistaa sinua hädästä. Olet käynyt jossakin äärimmäisessä. Olet nyt sisältä vahva.Halaukset.
Kiitos Marja kauniista sanoista ja terapeuttisista sellaisista. Kaikkea tätä olen yrittänyt tehdä, mutta oikein onnistumatta. Uskon kuitenkin tämän kirjoituksen ja asian vahvasti toteamisen tuovan helpotusta eli katson tilannetta silmiin. On aika päästää irti ja kuten moni sanoi, meillehän helmikuussa tapahtui ihme ja kannattaa keskittyä siihen. <3
Halauksia sinulle Marja ja kiitos kovasti. <3
Tiia, minulla on posttraumaattinen stressi kesäkuusta 2016, joten ikinä, ikinä kesäkuu ei tule olemaan suosikkini. Niin kauheita tapahtui ja sitten kaikki ne hoitovirheet, joten voin lisätä samaan syssyyn vielä heinäkuunkin,(ja R:n velikin menehtyi viime heinäkussa…) vaikka olenkin aina rakastunut kesään juuri heinäkuun hämärtyvinä iltoina, jolloin syömme terassillamme yömyöhään katsellen auringonlaskua Päijänteeseen.
Ota tuo asiasi ilon kautta eli te selviydyitte. Käännä se ympäri, möyhi vähän ja kaiva se ilo sieltä esiin. Tai jos se ei tule nyt, se tulee sitten kun aika on.
♥♥
Leena kovasti haleja sinulle ja olette käyneet läpi niin isoja juttuja. <3 Juuri noin meidän tulee tehdä, möyhiä ja ehkä surrakin, märehtiä, ehkä sitten helpottaa.
Kovasti halauksia sinulle Leena ystäväin. <3
Kyllä vain ja tuo vetämätön sekä riittämättömyyden tunne on ollut läsnä pitkään, liian monta vuotta mutta nyt ainakin itse koen että joku valo tunnelissa kun tuo raudanpuutos löytyi. Sillä ehkä pystyy selvittämään monenkin tylsän asian paisuminen mittaamattoman suureksi. Vanhemmuutta käsittelee koko ajan ja se ei varmaan vähene siinäkään vaiheessa kun lapset muuttavat omilleen mutta ehkä senkin kestää kun sen aika tulee. Jokaisella on takanaan vaikka mitä mutta kun "mörkö" nostaa päätään kannattaa yrittää kuitenkin sinnikkäästi katsoa eteenpäin <3 …ja popsia rautaa 😉
Näin se on, kaikilla meillä on omat tuskamme, kipupisteemme. Itse en halua tiettyjen asioiden olevan enää peikkoja, kaipaan jo helpotusta.
Raudan eli ferritiinin puute aiheuttaa kyllä paljon ikäviä asioita.
Halauksia Onneli ja kiitos. <3
On niitä, traumoja. Suurimmat liittyvät lapseen ja synnytykseen jossa molemmat taisteli henkensä puolesta. Itsesyytöksen määrä on edelleen lokakuussa valtava, vaikka järki sanookin että en olisi voinut muuta tehdä.
Te olette omalle lapselle parhaat mahdolliset vanhemmat, sinä paras mahdollinen äiti ❤️ Joskus on hyväksi kohdata se trauma, käsitellä läpi ihan niin monta kertaa kun on tarve, nähdä tie loppuun saakka.
Tuo syyllisyys on kyllä hirveä taakka, miksi sitä pitääkin tuntea, vaikka jotkut asiat eivät ole meidän hallinnassa, ei meidän käsissä. Muistan tunteneeni syyllisyyttä tai huonommuutta, koska ensimmäinen tytär piti keisarinleikata. Olinko jotenkin huono, koska kävi niin. Jotenkin ihan hullua kun nyt ajattelen eli aika parantaa ja äitiyshormonit vielä, kun imetät ja kaikki, niin uskon, että nämä meidän traumat ovat vielä kasvaneet potenssiin tuhat ja se tunne ei jätä rauhaan. <3
Ihan juuri näin. Kiitos Satu ja mitä ihaninta keskiviikkoa teille. <3
On hyvin ymmärrettävää että näin vakavat tilanteet jättävät hyvin syvän jäljen mieleen ja sieluun, onneksi kaikki on nyt hyvin lapsilla ja Teillä ja elämänne on mallillaan. Kevät on murrosaika joka koettelee mielialaa samoin kuin pimeä syksykin. Maaliskuun myötä innostus ja mielialakin varmasti kohenee ja pääset taas parempaan tunnelmaan. Minusta tammikuu oli aivan tajuttoman piiiiiitkä ja helmikuu jo jotenkin menetteli, mutta eipä se ilman surua mennyt tämäkään kuukausi. Traumat ja kriisit on vain kelattava läpi niin monta kertaa että pystyy elämään niiden kanssa, välillä tulee putoaminen, mutta pikkuhiljaa ne laantuvat siedettäviksi, muuttuvat muistoiksi, tummiksi raidoiksi elämämme mattoon.
Toivottavasti teillä ei mitään vakavaa ole tapahtunut nyt tammikuussa…
Niin totta tuo, että aika auttaa ja muistot haalenee hiljakseen, mutta varmasti. Kauniisti kirjoitit tuon, tummiksi raidoiksi elämämme mattoon. Kaikkia raitoja tarvitaan, eihän onnikaan olisi onni ilman niitä synkempiä sävyjä.
Sydämellistä keskiviikkoa Irja ja kiitos. <3
❤️
Jospa tuo syyn keksiminen surkeille helmikuille, olisi askel parempaan suuntaan.
Oikeasti uskon, että sisimmässäsi tiedät olevasi lapsillesi juuri se paras äiti ja heikoimmillasikin riittävän hyvä äiti. Mutta tieto ja tunne eivät kulje käsikädessä. Eikä varmasti paljon lohduta, vaikka sanon kaikkien äitien tuntevan joskus riittämättömyyttä ja syyllisyyttä.
Itse tunnen syyllisyyttä siitä, että vaadin perheen isoilta lapsilta aivan liikaa.
Kaikkea hyvää helmikuun viimeisiin päiviin <3
Se juuri, kun tieto ja tunne ei kulje käsikädessä. Inhoan jatkuvaa syyllisyyden tunnetta, mutta siellä se aina luikertelee kuin käärme.
Voi sinua ja kaikilla meillä on todellakin omat syyllisyyden tunteemme ja kipupisteemme. <3
Halauksia sinulle Kirsti Kaija ja kiitos. <3
Voin kuvitella miten kauheaa teidän elämä silloin on ollut mutta selvisitte ja tytär voi hyvin.Saitteko ehkä jotain terapiaa? Itsellä ei ole lapseen liittyviä niin kamalia muistoja, tai no on ollut kaksi keskenmenoa mutta ne on käsitelty. Muistan kyllä paikat missä olen saanut elämäni kamalimmat tiedot puhelimitse, ei niinkään kuukaudet ole muistoissani.Olen miettinyt sitä ihan jonkinverran että minulle on varmaan annettu voimia tuolta yläkerrasta kun olen aika nopeasti toipunut suurista menetyksistä. Vasta vanhemmalla iällä olen huomannut että minähän olenkin henkisesti aika vahva kun nuo katastrofit eivät olekkaan minua nujertaneet. Tsemppiä Tiia tähän vaikeaan helmikuuhusi, kyllä elämä kantaa 🙂
Emme saaneet terapiaa, mutta toki puhumme mieheni kanssa kaikesta ja paljon, mutta kun suru on yhteinen, niin ehkei aina ole se toisen paras terapiakumppani, toisaalta juurikin se paras. <3
Totta tuo, että paikat jäävät vahvasti mieleen…
Olet kyllä todella vahva ja kokenut suuria menetyksiä ja jaksat olla positiivinen ja nauttia elämästä. Saat olla itsestäsi ylpeä. <3
Kiitos kovasti ja elämä kantaa, mutta toivoisin kovin, ettei helmikuussa jatkossa ahdistaisi niin kovin. Mutta nyt ajattelin ottaa härkää sarvista ja pohtia tämän asian puhki, eikä säilyttää sitä taka-alalla kipupisteenä.
Kiitos kovasti Pihakeiju ja sydämellistä viikon jatkoa sinulle. <
Halaus halaus <3 ja kyllä muuten se muistijälki on olemassa… traumoissa meinaan. Tuo tuli jo opiskelussa terveydenhuollossa esille, mutta myös omakohtaisesti. Ehken vahvin on se, että ensimmäinen kunnon, ja siis tarkoitan kunnon paniikki stadin keskustassa iski keväällä, juuri kun ilma lämpeni ja oli vielä katupölyä. Meni monta kevättä, kun pelkäsin tuota aikaa tietämättä miksi. Muistijälki yhdisti sen samantien siihen ekaan kohtaukseen, joka vei pitkäksi aikaa pohjalle että sairaalaan. Ja meni oma aikansa, että sen ymmärsi ja oppi käsittelemään sitä vain muistijälkenä…vieläkin yrittää välillä keväällä tulla, juuri lämmin keli ja katupöly niin hahaa, muistan! Yritän silloin saada siitä kopin japuhua itselleni, että se oli silloin ja tämä on vain ahdistusta nyt…. ei aina niin helppoa, ja vaatii voimia, mutta sen saa helpotettua vähän… nämä pään sisäiset asiat ovat niin inhottavia, kun niihin ei ole täsmälääkettä kuten vaikka päänsärkyyn tai jos käsi menee vaikka murteelle…
mutta työkaluja on olemassa ja vaatii vaan sekin hommia, piru vie..ikäänkuin kuntoutusta. Samoin oli niiden lapsuuden traumojen kanssa, joista olen höpötellyt joskus, piilomuistista tulevat nykyään esille ja muistijälkeen niin että muistaa jo shokin jälkeistä oloa..muistijälki ja siihen reagoiminen on normaali reagtio, tapahtuu niin nopeasti ja ei sitä aina osaa edes ajatella joidenkin asioiden johtuvan niistä, yllättäviä juttuja… hitsi, pitäisikö kirjoittaa postaus tästä ja laittaa pari vinkkiä… muutoin saan tällä kommentilla A4 täyteen sivullesi 😀
Tsemppiä ihanuus <3 Olet vaan ihana!
Tuoksumuisto on niin vahva jo ensinnäkin ja mukaan tulee kaikki muukin havannointi, joita jo ihan alitajuisesti harjoittaa, jotka vievät kyseiseen hetkeen, traumaan.
Niin totta tuo, että päänsisäiset on inhottavia, koska niihin ei ole lääkettä, ne pitää työstä ja mennä kiven läpi. Se on raskasta. Kipua ei haluaisi kohdata enää uudelleen silmästä silmään.
Niin totta nuo lapsuuden asiatkin, ne ohjaa todella montaa asiaa meissä, tavallaan ovat määrittäneet jonkinlaisen ydinolemuksen. Kaikkia ei osaa käsitellä ja hiljakseen kun ikää on tullut, niin välähdyksinä oivaltaa asioiden yhteyden.
Toivon todella, että kirjoitat oman postauksen, uskon että sinulla on paljon annettavaa aiheelle. <3 Uskon myös kirjoittamisen helpottavan ja sieltä voi tulla myös uusia oivalluksia omasta itsestä. <3
Halauksia Maarit viikkoon ja kiitos kovasti. <3
Tämä kyllä kolahti niin kovaa. Tämä helmikuu on ollut yhtä tarpomista ja etenkin viime viikon menin niin syvissä vesissä kuin olla ja voi, mutta kuten sinulla myös minulla tähän aikaan liittyy syviä juttuja. Tyttöjen syntymä ja keskola, kaksi nilkkamurtumaa ja yksi avioero, että eipähän ihme jos helmikuussa iskee angsti niskaan.
Lapsen sairaus on kyllä jotain niin kauheaa ja kun siihen vielä liittyy menettämisen pelko, niin voi kummuta pitkän ajan jälkeen pintaan.
Ehkä me nämä traumat vielä selätetään.
Sinulla selvästi on helmikuu ollut oikea haasteiden kuukausi. Toivon meille, kuten Nelina tuolla ylempänä kirjoitti, uusia mukavia asioita helmikuulle, jotka auttavat vähentämään ikäviä muistoja.
Lapsen menettäminen on pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua, pelkokin oli toki kauheaa, mutta ei tietenkään rinnastettavissa. Mutta sen pelon muistan möykkynä mahassa varmaan ikuisesti. Enkä ole lakannut pelkäämästä, aina pelkään, että jollekin läheisistä tapahtuu jotain. On kova menettämisen pelko.
Halauksia sinulle Kirsi ja kohta on maaliskuu, josko se tästä. <3 Toivottavasti pian helpottaa sinullakin. <3
En tiedä unohtuuko trauma koskaan täysin, mutta usein onneksi aika auttaa paranemisessa. Sitten kun aika on tehnyt tehtävänsä, uskon että trauman voi nähdä tietynlaisena muistijälkenä elämässä. Elää sen kanssa ja hyväksyä sen tapahtuneeksi. Toivon sydämestäni, että voisit jättää tapahtuneen menneisyyteen ja elää vahvana ja traumasta selviytyneenä.
Mulle vaikein kuukausi on marraskuu, menetin tuolloin 26 v veljeni. Ikinä en sitä unohda. Veli on kuitenkin edelleen läsnä. Hän elää muistoissa, tarinoissa ja jutuissa.
Ja ehkä hänen kuolemallaan oli joku tarkoitus, ajattelen nykyään että elämä on haurasta. Kuka tahansa voi olla poissa huomenna.
Ja oikeasti yritän muistaa joka päivä pitää huolta lähimmäisistä, näyttää rakkautta
läheisille….
Halaus Tiia!
Aika varmasti ikään kuin haalentaa tuskaa. Muuttaa surun sävyä tai trauman.
Veljesi menetys on ollut yksi elämän suurimpia suruja ja ehkä osa sinua sillä tavoin, että olet niin herkkä ja empaattinen. En tiedä, mutta väkisinkin nämä suuret surut vaikuttavat ihmiseen monin eri tavoin.
Elämä on niin haurasta, välillä ihmetyttääkin miten haurasta ja silti niin vahvaa. Mikä taistelija meidän tytärkin oli ja hymy aina korvissa, supermimmi. <3 Suru myös vahvistaa, tekee ehkä herkemmän, mutta sillä lailla myös juuri vahvemman.
Minäkin kaipaisin jo asialle tiettyä rauhaa, vapautta syyllisyyden tunteista, siitä että jotkut asiat eivät ole minun syytä, eikä minun hallinnassa. Ehkä koko tilanteen osa karmeutta oli, että piti vain antautua tilanteelle ja toivoa parasta. Paras toteutui, sillä tytär voi edelleen yhtä hyvin, kuin leikkauksen jälkeen. <3 Meille tapahtui suuri ihme. Siitä tulee olla kiitollinen ja tulisi juuri iloita, ylistää elämää, eikä murehtia. Murehtiminen on kyllä elämän hukkaan heittämistä, vaikka kaiketi silläkin on oma tarkoituksensa, silloin kun se pysyy fiksusti raameissa.
Halauksia sinulle Taru ja kiitos sinulle, kuten kaikille muillekin, miten kovin olette avanneet oman sydämenne täällä. <3
Ihanaa viikon jatkoa. <3
Tuo on muuten aivan totta, jokin trauma jättää jälkensä pysyvästi meihin niin monella tavalla. Ja, yksi on traumaan liittyvä ajankohta, mikä toistaa ja nousee kummittelemaan vuosi toisensa jälkeen. Itselleni on juhannuksesta muodostunut sellainen, useampi sattuma tuohon ajankohtaan on jättänyt jälkensä.
Mutta, voimia meille kaikille ja kevät etenee, valo lissäntyy. Toivotaan että valo tuo myös valoa murheisiimme ja antaa voimia kulkea eteenpäin. <3
Voi ei ja nimenomaan voimia meille kaikille, sillä selkeästi meillä kaikilla on omat traumamme, jotka monilla nousee pintaan tiettyinä kuukausina. <3
Toivotaan, että valo auttaa, tänään ainakin ollut ihanan aurinkoinen päivä. Ihanaa viikonloppua Kaisa. <3
Halit ja suukot Tiia <3
Samoin sulle ihana Nina. <3
On hyvä, että tiedostat mistä helmikuuahdistus johtuu. Jossain vaiheessa voit ehkä alkaa ajatella helmikuuta toivon kuukautena, jolloin tyttäresi pääsi pelastavaan leikkaukseen. Aurinkoista maaliskuuta!
Nimenomaan noin ja uskon tuohon. <3 Halauksia Tuuli viikonloppuun ja hei nyt on maaliskuu. <3
Sinä Tiia tiedätkin jo, että olen menettänyt toisen tyttäreni. Hän kuoli helmikuun 10. päivä 1995. Kauan on siis aikaa kulunut, mutta tuo päivä, eikä sen jälkeinen aika unohdu koskaan. En muista, että olisin kertonut kenellekään niistä kaikista traumaattisista kokemuksista, joita silloisen aviomieheni kanssa jouduimme vielä traumaattisen synnytyksen lisäksi läpikäymään. Ja hyvä niin.
Kuopukseni keisarinleikattiin vuoden kuluttua helmikuussa toisessa sairaalassa, sillä kukaan ei olisi voinut enää pakottaa minua tähän surullisenkuuluisaan sairaalaan astumaan jalallanikaan. Katkeruus ja ne traumat olivat silloin vielä liian suuret.
Minulle helmikuu tulee aina olemaan surun sävyttämä, sillä se muistuttaa minua suurimmasta kokemastani surusta ikinä. Se muistuttaa myös suurimmista traumoista, joista olen selviytynyt hengissä. En ilman arpia, sekä fyysisiä että psyykkisiä, mutta voittajana kuitenkin. Helmikuu on itselleni äitiyteen, syyllisyydentunteisiin, suruun ja maailman suurimpaan rakkauteen, äidinrakkauteen, erittäin vahvasti kiteytyvä kuukausi.
Tämä 28. päivä on aina yhtä valtaisan helpotuksen, onnen ja ilon päivä, kun koko kärsimysten kuukausi on takanapäin ja voimme juhlistaa kuopuksemme syntymäpäivää, sekä yleensäkin tätä ainutlaatuisen upeaa ja myös hyvin haurasta elämää.
Yritetään unohtaa syyllisyys ja selättää lopullisesti nämä traumat. Lämmin halaus sinne sinulle Tiia ja ihanaa alkavaa maaliskuuta ❤
Niin tiedän ja voi miten Ansku arvostan sua niin monella tavalla. Kiitos, että jaoit tämän oman todella kipeän traumasi tänne, sellaisen josta ei koskaan toivu ja jota ei toivoisi yhdellekään ihmiselle.
Teillä vielä on sellainen tilanne, että sama kuukausi on toivon ja surun kuukausi. Voi miten moninaisia tunteita helmikuu teillä herättääkään. Välillä mietin, auttaako koskaan aika tälläisiin suruihin. <3 Suru kenties muuttaa muotoaan, mutta ei koskaan katoa.
Yritetään unohtaa, sillä syyllisyys on aivan turhaa, vaikka joskus on vaikeaakin, äidin syyllisyys, sinä tiedät kyllä. <3
Paljon halauksia Ansku ja kiitos niin paljon, että avasit avoimesti sydämesi tänne. <3 Mukavaa maaliskuuta <3
Alitajuntaan jää kyllä ihmeellisiä asioita. <3 Onneksi hän on keskuudessanne. <3
Minä itse mietin tänään samaa, että helmikuussa sitä jotenkin lahoaa, kun tajusin että on maaliskuu. Eilinen meni aivan sumussa taas ja illalla en jaksanut kuin itkeä. Sitten muistin kokeneeni kaksi vuotta sitten helmikuun lopussa ihan samanlaisen olon ja mies ja lapset menivät viikonlopuksi mummilaan jättäen minut yhdeksi yöksi nukkumaan. Siis helmikuun lopussako voimat ovat aina loppu oikeasti?
Kaikkea hyvää viikonloppuun sinulle ja perheellenne!
Näin on. <3 Kiitos Katja. <3
Se on voinut olla tuo kahden vuoden takainen niin iso romahdus, että se muistijälkenä pyrkii pintaan samana kuukautena nyt kahdenkin vuoden jälkeen. Osa on varmasti myös väsymystä pitkän talven jälkeen.
Oikein sydämellistä ja ihanaa viikonloppua teidän ihanalle perheelle ja toivottavasti nyt on jo parempi fiilis. <3
Unohtui kehua nuo varsinaiset terapeutit eli kissa ja koira, sellaisista saa aina iloa ja voimaa, nyt sen huomaa parhaiten kun niitä ei enää ole…
Niin totta, eläimillä on todella lohduttava vaikutus. �� Voi eih eikö siellä päässä ole yhtään karvaista olentoa.
Ihanaa päivää ��Irja