Häpeän tunteet

Häpeän tunteet

Kuuntelin tuossa taannoin Elina Tanskasen podcastia Hormonihyrrä , jossa vieraana oli Hyppe Salmi, joka on kirjoittanut kirjan Aaltoja ja asiattomuuksia.

Mitään sinällään uutta jaksossa ei tullut, mitä ei olisi tullut pyöritettyä omassa mielessä tai ystävien ja oman miehen kanssa jutellessa. Mutta siltikin, kun kuuntelee muiden ajatuksia, omat ajatukset vahvistuu ja häpeän tunteet elämän vaikeimmilla osa-alueilla merkillisellä tavalla hälvenee.

Toki asioiden pyörittäminen on mahtava asia ja kaikkea ei haluakaan aina ääneen sanoa, mutta silti jaettu kokemus ja jaettu häpeä helpottaa suuresti mieltä ja pienentää häpeän tunnetta.

Uskoisin, että olen tuntenut häpeää aina. Tarkkaillut omaa itseäni muiden kautta ja muiden silmin. Välillä ylireagoiden, sillä asianlaitahan on niin, että jokaisella on oma elämänsä mietittävänään ja muut eivät kiinnitä ihan samalla tavoin pieniin yksityiskohtiin huomiota, kuten itse.

Kuten vaikka Lumenen 50-vuotisjuhlissa, jolloin päätin puraista jälkiruokana tarjottavaa leivosta ja leivoksesta tirskahti nestemäinen sisus omalle paidalle ja pöytäliinalle ja miten heti tarkkailin, näkikö kukaan. Näitä häpeällisiä tilanteita meillä kaikillahan riittää loputtomiin jaettavaksi tai sisällään nolostuttavina hetkinä kannettavaksi.

Lapsuudesta asti sitä on kohdannut noloja häpeällisiä tilanteita, tuntenut olonsa kömpelöksi ja häpeälliseksi. Miettien tuliko sanottua sammakko vai menikö sanat oikeassa järjestyksessä maaliin.

Oma olemus on ollut vääränlainen, on ollut yksityiskohtia ja vikoja, joihin on tullut kiinnitettyä liian paljon huomiota, erityisesti kun muut näkevät meidät enemmän kokonaisuutena.

Puhumattakaan luonne ja mieli, olenko ollut riittävän hyvä, riittävän hyvä tytär, äiti, ystävä ja puoliso. Häpeän tunteita voi kummuta loputtoman paljon niin omasta olemuksesta, kuin teoista ja tekemättömistä teoista. Itseltään voi vaatia asioita ja olo on kurja ja häpeän kuorruttama, koska koskaan ei pysty täysin saavuttamaan täydellistä minäkuvaa.

Hyppe Salmi kertoo parista asiasta, joista sain kopin yleismaailmallisesti. Miten hänelle joku nainen oli kadulla kertonut vaihdevuosistaan ja miten Hyppe oli tuntenut tätä naista kohtaan myötähäpeää, ettei kukaan vaan kuule keskustelua, ettei kukaan luule, että Hypellä on jo vaihdevuodet.

Kotiin päästyään Hyppe tuntee häpeää myötähäpeästään. Hyppeä nolottaa, miten hän saattoi tuntea myötähäpeää toista naista kohtaan ihan normaalista asiasta, jonka Hyppe oli itse itseltään sulkenut. Näin Hyppe päätti ottaa härkää sarvista ja kirjoittaa aiheesta kirjan.

Totta tosiaan häpeän voi parhaiten taltuttaa rohkeasti puhumalla asiasta. Kuinka moni meistä on tuntenut myötähäpeää toisen puolesta asioiden suhteen ja niiden tuntemusten suhteen, joita ei itse itselleen salli.

Hyppe myös rohkaisee nuoria tekemään mitä ikinä he haaveilevatkaan lausein ”no miksi et voisi, mikä estää.” Hyppe joutuu puhuttelemaan itseään, aivan kuten moni meistä ja varsin moni meistä keski-ikäisistä naisista, että miksi en voisi, mikä estää, miksi en uskalla, miksi en salli itselleni tiettyjä asioita, mitä pelkään.

Miksi asettaisin itselleni keski-ikäisyyden raamit, ei tässä iässä enää voi tehdä sitä eikä tätä, vaan tulee asettaa itse itsensä muiden ja mahdollisesti itsensä asettamaan nurkkaan, vankilaan, koska muut ja sisäinen ääni vaan sanoo niin.

Tätä Hyppe kyselee itseltään ja tätä olen jo monta vuotta kysellyt myös itseltäni. Miksi en voisi, mitä hävettävää siinä on, kerran täällä eletään ja 100 vuoden päästä olemme kaikki kuolleita. Jos jotain katuisin, niin elämätöntä elämää.

Aina häpeän tunne on ollut iholla ja pohdinta, mitähän muut ajattelee. Mutta luojan kiitos tämä tunne on iän myötä koko ajan enemmän irrottamassa otettaan.

Tiedostan, jos tunnen myötähäpeää jotain ihmistä kohtaan, oli hän vieras tai läheinen, monesti juuri kyseessä on jokin lapsuuden kasvatuksen ja oman itsensä kehittämä ohjenuora, oma trauma, miten ei salli itsensä noin käyttäytyä, pukeutua, nauraa, näkyä ja kuulua.

Vaikka olen saanut läpi elämän kuulla erilaisilta ihmisiltä jonkinlaista arvostelua. Olen muuten aina miettinyt, kenellä ihmisellä on ”varaa” arvostella toista, ei sellaista ihmistä oikeasti ole olemassakaan, sillä täydellistä ihmistä ei ole olemassa.

En koskaan aiemmin kuitenkaan ole saanut niin paljon palautetta, kuin aloittaessani blogin kirjoittamisen. Ei paria viikkoakaan, kun blogiini jälleen kerran tultiin kertomaan, miten minun tulisi elää ja olla, olla kirjoittamatta koko blogia, poistua somesta tai olla ainakin kirjoittamatta niistä ja näistä.

Tämä on hyvin mielenkiintoinen ilmiö, että vieras ihminen yrittää määrittää kuka saan olla. Mistä saan iloita, miten saan pukeutua, mistä saan pitää.

Kaikkein vielä hassuinta on, että vieras ihminen luulee tuntevansa minut hyvin blogin perusteella. Etten voi ajatella syvästi, tuntea surua, tuskaa, pohtia asioita, tuntea sitä häpeääkin. Vieras ihminen pitää minua häpeämättömänä, koska olen somessa. Lapsellisena ja nuoruudesta kiinni pitävänä, koska pidän Disney mukeista.

Eikö kuulostakin ihan hassulta. Tästä mieheni kanssa juttelimme, että on hassua, että vieras ihminen voi ajatella määrävänsä miten toinen ihminen saa elää ja olla. Kuvittelee tuntevansa tämän henkilön pelkän blogin perusteella. Kuvittelee, että Disney mukeista pitävä ihminen pyrkii pitämään nuoruudesta kynsin ja hampain kiinni.

Ei ole minua ilman muita ja kunnioituksesta läheisiäni kohtaan, en kirjoita blogissani aiheista, jotka koskettavat lapsia, suvun vanhuksia, miestäni, perheen suruja, onnea, mitä ikinä ihan siihen normaaliin elämään kuuluukin.

Vaikka nämä asiat eivät näy blogissa, ei se tarkoita ettei ne olisi olemassa. Vaikka joisin aamukahvin Disney mukista, ei se tarkoita etten edelleen tuntisi häpeää erilaisista asioista. Etten surisi, etten murehtisi täällä rakkaiden läheisten asioita, ettei meillä olisi suruja ja vastoinkäymisiä. Ei kukaan ihminen tällä maapallolla pääsee elämään pelkkää iloa ja hömppää.

Monen kahvimukihetken takana voi olla vaikka kunka surullinen aamu. Silti Disney mukiin tarttuminen voi tuoda iloa siihen hetkeen, pienen piristyksen tai hetken unohduksen. Kuka muutenkaan on sanomaan, että mieltymyksillä ja iloisilla asioilla olisi jokin ikäraja.

Voittajaolo syntyy siitä, että uskaltaa, rohkenee olla liikoja murehtimatta, nauttia hetkestä, olla liikaa miettimättä mitä muut ajattelee. Tässäkin kuvassa jo monta asiaa, kolmoisleuka, pömppömaha, kalpeat sääret ja Snoopymekko, joita voisin hävetä niin paljon, että miltei voisin lakata hengittämästä, olla kalpea varjo itsestäni ja yrittää miellyttää vain muita, kuten olen monesti erheellisesti tehnytkin.

Muiden miellyttämisen suo on loputon tie, tie jolla ei ole mahdollista kulkea omana aidoimpana itsenään. Kun on oma itsensä täysin, tietää parhaiten ketkä ihmiset pitävät sinusta juuri sellaisena kuin olet. Tästä tulee aika hyvä fiilis, tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on. Oivaltaa, että on mahdollisuus saada rakkautta vaikka kaikkinensa on hyvinkin epätäydellinen.

Vaikka täällä blogissa on täysin mahdotonta olla 100% aidoin minä, koska olen äiti, vaimo, tytär ja ystävä ja kaikki näihin asioihin liittyvät ihmiset ovat niin suuri osa minuutta, etten voi koskaan täysin itseäni blogissa paljastaa. Niin ainakin se pieni siivu, sekin silti voi olla pala aitoa minuutta.

Mitä enemmän joku sanoo, minkälainen en saisi olla, sen enemmän tuo mollittu osa minussa vahvistuu ja rohkenee olla vielä enemmän juuri sellainen kuin on. Koska kuka nyt haluaisi elää muiden määrittelemää elämää ja olla elämättä itse?

Mahtavaa, että Hyppe Salmi on kirjoittanut vaihdevuosista ja naiseudesta kirjan ja opetellut viiskymppisenä surffaamaan. Huippua, että Elina Tanskanen puhuttelee podcastissa rohkeasti naisen elämään liittyvistä asioista ja peloista. Aion kuunnella kaikki tulevat jaksot. Elina on ihana ja aito ja uskaltaa tuoda julki erilaisia häpeän tunteitaan. Kuunnelkaa ihmeessä tekin!

Kauniisti sanoen, ”vaihdevuodet on uusi murrosikä.” On vapauttavaa, että vaihdevuosista puhutaan murrosikänä, koska vaihdevuodet on monella tavalla luopumisen tuskaa sisältävä aikakausi ja jotain salaista, piilotettua ja jotain jopa epäonnistunutta. Epäonnistumista naiseuden saralla.

Vaikka järki tietääkin, ettet enää tekisi lapsia, se että valinta viedään ja tämä iso osa naiseutta riistetään pois, sekin on kivulias prosessi. Puhumattakaan kaikista muista vaihdevuosiin liittyvistä ongelmista. Kyllä siinä oma viehätysvoima on koetuksella ja on pieni kriisinpaikka, kun muutokset valtaavat kropan ja huomaat, ettet enää olekaan nuori tyttö.

Vaikka täällä ei vielä olekaan vaihdevuodet, olen mielessäni ollut kuin vaihdevuosi-ikäinen jo jonkun aikaa, ajatellen, että näin kuuluu olla, koska on tietyn ikäinen. Eli kyllä, tietty ikä/vaihdevuodet voivat olla naiselle ja naiseudelle isokin kriisin paikka.

Olen harjoittanut samaa kuin Hyppe. Olin teininä hyvä surffaamaan, mutta olen puhutellut sisäistä keski-ikäistäni raa’alla kädellä, enää et voi surffata tai oppia uudelleen surffaamaan, koska olet niin vanha. Surffaus voi tässä hetkessä olla minkä tahansa asian metafora, minkä kiellämme itseltämme.

Jaa miksi en voi. Miksi en voisi tehdä mitä vaan, mitä sielu halajaa, jos se tuottaa iloa, eikä aiheuta tuskaa muille.

Jälleen kerran rohkeammin tähän vuoteen ja puhutellen sisäistä vanhustani, minä voin ja pystyn vielä mihin vaan ja elän itse asiassa monella tapaa parasta aikaani.

Paras aika ja aikakausi on juuri se hetki mitä ihminen kulloinkin elää, sillä mitä muutakaan meillä oikeastaan on, kuin tämä hetki tässä ja nyt.

Mitä mietteitä teksti herättää? Miten häpeän tunteet teillä ilmenee? Onko ihmisiä, jotka ovat tulleet teille kertomaan minkälaisia saisitte tai ette saisi olla? Miten olette päässeet näistä ihmisistä tai heidän herättämistä tunteista irti? Koetteko, että haluaisitte tehdä jotain, mutta ette voi, koska ikä tai jokin muu seikka vaikuttaa ja ette salli tätä asiaa itsellenne?

Yksi elämä, yritetään muistaa se. <3



40 thoughts on “Häpeän tunteet”

  • Hieno aihe ja postaus! Muiden miellyttäminen on todellakin loputon suo, siksi on parasta olla just se oma pakettinsa vikoineen ja toisaalta vahvuuksineen. Itse koen olevani juuri se oma itseni, olinpa sitten siskoni kanssa, ystävien seurassa tai juttelemassa somekanavilla. Eli oma blogi ja somefeedit eivät ole harkitun mietittyjä tai siloiteltuja, ne on just sitä mitä olen ja mistä pidän. En minäkään liian henkilökohtaisia asioita tykkää jakaa ja on todellakin rajat joiden puitteissa mennään.

    Vaikka ikää jo 40+ niin en koe, että minun pitäisi iän vuoksi olla aikuisempi tai etten voisi harrastaa mistä tykkään, tosin ihan pintateinimuodin jättäisin kauppaan, napapaidat eivät olisi enää minua…hih!

    Olen pari kommenttia kuullut elämäni aikana, jossa omaa elämää on yritetty ohjailla tai vähän kritisoida. Siskoni ylioppilasjuhlissa eräs vieras katsoi aiheelliseksi kommentoida painoani, tai lähinnä äidilleni ihmetellä, että eihän Helillä ole syömishäiriötä ja minun pitäisi alkaa syömään enemmän, sillä olin tosi hoikka tuolloin ja arvaa vaan, olenko aina rakastanut ruokaa, ei kuule tietoakaan syömishäiriöistä, paino ei vaan tarttunut millään nuorena. Tuo kommentti oli niin loukkaava, vieläkin sapettaa ja tunsin kyllä häpeän tunteitakin. Toinen oli läheinen, joka töksäytti minulle, kun vähän seilasin maailmalla ja mietin palatako Suomeen ollenkaan Barcelonasta (olin about 28-29-vee), että eikös sinun olisi aika rauhoittua ja asettua paikoilleen. Koin olevani tosi poikkeava pitkän aikaa tuon kommentin vuoksi – siihen aikaan ei ollut vakavia seurustelusuhteita ja muutenkin halusin asua ulkomailla, niin miksipä en olisi nauttinut vapaasta elämästä. Onneksi en asettunut vielä pitkään aikaan ja hei, kuka tietää vaikka mitä elämänmuutosta olisi tulevaisuudessa luvassa ja minkä palmupuun alla sitä asuttaisiin… vaikka todella tykkään nykyään elää just tässä hetkessä, enkä liikaa tulevassa, mutta jotakin suunnitelmia ja haaveita saa aina olla : )

    Hahaa, vielä tuli mieleen yksi hetki, jonka muisteleminen tuottaa punastusta ja häpeää…jossakin työhaastattelussa aikoinaan testattiin todella vaikein kysymyksin ruotsin kielen taitoa, kuule ei menneet vastaukset ihan nappiin, sönkkäsin niin hirveetä diipadaapaa, että parempi olisi ollut pysyä hiljaa : )

    • Sepä vaikka ei jaa henkilökohtaisimpia asioita tai läheistensä asioita, ei se tietenkään tarkoita ettei niitä ole. Ihan hassua ajatellakaan, että ihminen olisi pelkkä bloginsa. Ihmisten ei muutenkaan tulisi päätellä toisistaan mitään, kukaan ei tiedä mitä kukin kantaa sisällään. <3

      Ja toki asioista voi tulla kärjistetty vaikutus, jos postaa asioita tietystä kulmasta. Mutta ajattele, jos sustakin ajattelisit, ettei ole muuta elämässä kuin ruoka. Mutta ruoka ei toki kuulu sellaiseen sektoriin, että joku kokisi sen jotenkin hassuksi, mutta jos tykkäät jostain jonkun mielestä hassusta, niin sitten oletkin läpeensä hassu itse, mikä on ihan hassua.

      Sinut tuntien, todellakin olet aina aidoin sinä. <3

      Tuokin on kovin mielenkiintoista, että mikä on kukaan toiselle ihmiselle sanomaan, mille asialla kulloinkin on oikea aika. Niin hassua, kuin kaikkien tulisi elää näiden tiettyjen ihmisten määreiden mukaan ja mitä jos eläisiä, jotain sanottavaa löytyisi aina kuitenkin. Periaate tämän tyyppisillä ihmisillä on, että hehän sanovat.

      Hihi ihana tuo ruotsin kielinen haastis ja tälläisiä hetkiäkin tarvitaan, niille voi nauraa näin jälkikäteen.

      Ihanaa uutta viikkoa Heli ja kiitos huipusta kommentista. <3

  • Moikku Tiia! Niin asiaa taas. Ite huomaan yhä useammin sanovani ” tässä iässä voin tehdä mitä vaan” ja ” en ala häpeemään mitään”… (lapset kyllä varmaan häpeävät ..” onko äiti pakko aina alkaa höpöttämään joka paikassa ja jokaiselle..esim kaupan kassalla) siltikin muistan eräänkin kerran herränneeni aamuyöntunteina lievän paniikin vallassa miettimään ” ymmärsikö se työkaveri siellä töissä mitä tarkoitin” kun olin heittänyt mielestäni jonkun asian vitsinä tms. Kuulun ehdottomasti siihen ryhmään joka sanoo ensin ja sit vast miettii mitä tuli sanottua ja tämä kieltämättä aiheuttaa aina välillä päänvaivaa ja häpeääkin…lähinnä itelle. Voisinko joskus miettiä ensin … huoh. Että vaikka sitä kuinka vakuuttaa että saa olla mitä on silti se epävarmuus aina välillä sieltä mieleen hiipii. Mutta jokainen on sellainen kuin on 😊.
    Kiitos Tiia niin paljon kun olet monesti kuunnellut ja antanut hyviä neuvoja ja näkemyksiä vuosien varrella. olet ihana. Toivottavasti nähdään taas pian!

    • Ihana Katja, voi itku tuli sua ikävä. <3

      Juu nuorimmaisen suusta kuulen jatkuvasti "nolo". Hehe mutta niinhän näiden asioiden kuuluu mennäkin, kuuluu tyttärien ja lasten irrottautumisvaiheeseen äidistään.

      Silloin nuorena, kun oli kaupan kassalla töissä, niin parhautta oli puhuvat asiakkaat, muuten kävi aika vähän tylsäksi siinä kassalla, joten Katja annetaan palaa vaan. <3 Ei sitä tarvitse olla cool ja mitä on ylipäänsä coolius, se on rohkeutta olla oma itsensä.

      Juuri nuo kelaukset täälläkin, apua sanoinko sammakon, loukkasinko, sanoinko vahingossa tyhmästi vaikka en tarkoittanut. Hyvähän se on, että on omatunto, mutta jos ihminen toisen tuntee, niin tietää varmasti, että vaikka joskus tulisikin se sammakko, niin se on vain sammakko, ei niin mitään muuta piilotettua.

      En kyllä koskaan ole kuullut sun suusta sammakkoa vaan olet kultainen kuin mikä, joten ole huoleti ja anna asioiden tulla sellaisina kuin tulee, ei ole mitään syytä olla sanomisistaan huolissaan.

      Kiitos sulle Katja samoin ja ystävyydestä ja toivottavasti todellakin nähdään pian. <3 Iso halaus Katja ja ole vaan oma itsesi, sillä oot ihana. <3

  • Kiva postaus ♥ Se on juurikin näin, vaihdevuosi-iän murrosikä vain on hyvin erilainen, Mikään ei enää horjuta kuten nuorena, itseluottamusta on ihan eritavalla mutta tietyt asiat ovat pysyviä, vaikkapa tuo häpeän tunne. Se tuskin katoaa koskaan iän myötä, uskoisin.

    Musta vanhenemisessa on parasta juuri se, että uskaltaa olla se mitä on ja vaikkapa pukeutua just niinkuin haluaa.

    Ihanaa iltaa Tiia ♥

    • Uskon, että tavallinen häpeän tunne, niin ettei se ota niskaotetta on osa omaatuntoa ja ihan hyväkin asia ja tarpeellinen. Mutta liika häpeä, joka rajoittaa ja saa tuntemaan jatkuvaa syyllisyyttä, toivon että siitä pääsisi vielä enemmän irti.

      Juuri näin, nuorempana sitä enemmän pukeutui massan mukana, ihanaa on löytää oma tyyli, oli muut siitä mitä mieltä tahansa. Sillä eikös sitä loppupeleissä pukeuduta itseämme varten, eikä esittelyesineenä muita varten.

      Mitä ihaninta uutta viikkoa Maikku. <3

  • Nyt kuule osui ja upposi sun kirjoitus niin lujaa, että pala nousi kurkkuun! Olen juuri samantapaisia juttuja miettinyt viime viikkoina. Pitäisiköhän minunkin taas selättää kirjoutusjumi, joka on ottanut yliotteen.

    • Kiitos ihan mielettömän paljon Meemu ja että löysit samaistuttavaa. Ehdottomasti oma blogi taas tulille ja anna palaa. <3

      Kivoja kirjoitushetkiä sulle ja hei ilman käsijarrua. <3

  • Myötähäpeää en ole koskaan näyttänyt tai sanoittanut ulospäin, vaikka sitä olenkin tuntenut, myönnän tämän nolona! Minua on arvosteltu rankalla kädelle varhaisesta teini-iästä lähtien. En ole ollut oikean painoinen, en ole valinnut puolisoani oikein, jo oli aikakin tehdä lapsia, ollaan ääneen ihmetelty, että miten ihmeessä olemme miehen kanssa vielä yhdessä. Minulle mieheen ja lapsiin kohdistuvat arvostelut ovat samaa luokkaa, kun härälle punainen vaate. Tulistun nollasta sataan samantien. Minua on eniten ehkä loukannut kommentti, jonka sain alle parikymppisenä. Minun ulkonäöllä ei voisi kuulemma saadakaan suomalaista miestä, että on se kuitenkin hyvä, että tuo minun mies sentään huoli minut riesakseen. Tämän sanoja oli sukulainen. Jotenkin tuo on sellainen kommentti, jota en varmasti koskaan tule unohtamaan.
    Parasta on vaan olla oma itsensä, eipähän tarvitse esittää jotain muuta! Ollaan hyviä just näin, leukoinemme ja valkoisine kinttuinemme 🙂

    • Sama juttu ja meistä varmasti on erittäin kummallisilta ja tahditonta, miten jotkut uskaltavat päin näköä myötähäpeänsä toisille ilmaista.

      Olet saanut kyllä osaltasi kohtuutonta tuomitsemista muilta, koska et nyt vaan ole sitten sattunut istumaan johonkin heidän kuviteltuun ihannekuvaan. Mikä on törkeää ja tuo sukulaisesi kommentti kertoo kaiken hänestä, ei niin mitään susta Outi, muista se. <3

      Ollaan, olemme ihmisiä ja kokonaisuuksia, eikä vaan jotain tiettyä vaan paljon muuta. <3

      Ihanaa päivää Outi. <3

  • Minäkin olen huomannut että muutama puolituttu osaa kertoa minkäväriset vaatteet minua pukisivat, millainen tukka minulla pitäisi olla (ehdottomasti lyhyt sillä en ole nuori!), miten usein erilaisiin kulttuuririentoihin olisi syytä osallistua jne. Mutta – aivan kuten Maikku kirjoitti – vanhenemisessa on parasta se, että uskaltaa pukeutua niinkuin haluaa ja harrastaa (tai olla harrastamatta) mitä lystää – tukka hulmuten!
    Aurinkoista alkavaa viikkoa !

    • Eikö mielenkiintoista, miten jollain on varaa, miten he luulevat, että meistä esim. heidän tyyli on täydellinen. Mikä on täydellinen tyyli, kun kauneus on katsojan silmissä ja maailman mahtuu monia tyylejä ja kauneusihanteita.

      Juurikin näin, eletään sitä omaa elämää nauttien, eikä kuljeta muiden määrittämiä kapeita polkuja. Mennään sitä valtatietä, hih.

      Ihanaa uutta viikkoa Seijahannele. <3

  • Voi miten perusteellisen kirjoituksen olitkaan pystynyt tuottamaan ja niin monesta tärkeästä aiheesta!!

    En itse kovinkaan usein tunne häpeää, mutta luulen, että sen sukulaissielu, itsemyötätunnon puute, on puolestaan se, mitä olen joutunut työstämään. Kannattaa kuunnella Nina Lyytisen Psykopodiaa-podcastista tuo itsemyötätuntoa koskeva jakso. N.L. sattumoisin on meidän työpaikan työpsykologi ja jo ennen kuin huomasin hänen pitävän omaa podcastia, olin jo ihan fani käytyäni mentoroitavana pari kertaa. Huippuammattilainen. Emme varsinaisesti puhuneet vastaanotoilla työstä, vaan hyvin nopeasti hän tajusi, että minun pitää työstää liian ankaraa minäkuvaa ja alkaa olemaan itsemyötätuntoisempi. Sen työstäminen on ollut hämmästyttävän helppoa. Ihan kuin vain jonkun olisi pitänyt kertoa asiasta, koska olen oivaltanut, että puhun ihan väärällä tavalla itselleni jne. On ollut vapauttavaa – ja arki itseni kanssa on tullut koko ajan todella paljon antoisammaksi – kun olen alkanut armollisemmaksi itselleni. Tämä on aika uusi juttu mulla ja vielä homman työstäminen jatkuu.

    Sitten muutama ajatus vaihdevuosista. Mullakaan ei vielä niitä ole, mutta olen opiskellut asiaa kiinnostuksesta etukäteen. Luulen, että se on hyvä. Ei sitten tule asiat yllätyksenä eikä ehkä niin kovaa kriisiä. Jotenkin mulla on usko siihen, että jos huolehtii terveydestään, ruokavaliosta ja vähän kunnostaan, olisivat ne kenties vähän lievemmät. No, aika näyttää, mutta tätä toivon. Jotenkin ehkä vähän pelkään niitä etukäteen ja siksi huomaan alkaneeni myös panostaa itseeni ja ”hehkeyteeni” nykyisin vähän enemmän, heh. No, ehkä myös siksi, että on vapautunut aikaa huolehtia! Kiitos Tiia erittäin hyvästä ja avoimesta kirjoituksesta.

    Tunnistan myös samat tunnot sen suhteen, että haloo ihmiset, blogi on blogi ja 95% elämästä on jossain muualla kaikkine arjen suruineen, haasteineen ja myös iloineen. Välillä huomaa, että jotkut kuvittelevat minun elävän vain niissä hetkissä, mitä blogissa lukee… Se on vähän raskasta, koska vaikka olenkin kirjoituksissani aito, olen myös paljon muuta ja ehkä juuri enemmän jotain muuta kuin mitä blogi antaa ymmärtää.

    • Pilvi kiitos mielettömästä kommentista ja vinkistä. <3 Liian ankara minäkuva, tuttua! Miksi sitä on niin raaka itselle, kun voi toisille antaa anteeksi vaikka mitä.

      Uskon myös, että tuo armollisuus itseään kohtaan vaikuttaa ihan kaikkeen, siihen arjessa suorittamiseenkin. Elämän ei tulisi olla silkkaa suorittamista vaan saa myös höllätä ja nauttia.

      Ehdottomasti blogin pieni miinuspuoli on tietämättömät ihmiset, jotka määrittelevät meidät blogin perusteella. Se on oikeastaan hyvin surullista, tuollainen kapea ajattelu. Ei varmasti ole helppoa tälläisillä ihmisillä muutenkaan ja ovat varmasti hurjan ankaria myös itseään kohtaan, kun eivät kestä muiden piirteitä ja miten kukin on. Blogihan voi olla pakotie, ilontuottaja, pieni piristäjä, harrastus, mitä vaan, vaikka sille surulle mitä sydämessään sillä hetkellä kantaa.

      Kiitos Pilvi mielettömästä kommentista ja siitä, että annoit niin paljon itseäsi tähän. Olet super ja otan tästä kopin ja menen tutustumaan tuohon Nina Lyytisen matskuun.

      Ihanaa viimeistä toukokuun viikkoa. <3

  • Olipas siinä taas ajatuksia herättävää luettavaa…kumpa me ihmiset opittaisiin olemaan tyytyväisiä itseemme juuri sellaisina kuin ollaan. Varsinkin teinit, tajuttaisiin ettei meidän kaikkien tarvitse olla samasta muotista veistettyjä,,ettei päällä tarvitse olla niitä merkkivaatteita ihan vaan sen takia kun kaikilla muillakin on;) Ikä tuo mukanaan paljon huolia ja murheita, mutta myös helpotusta siltä osin, ettei tarvitse ajatella mitä muut ajattelevat tai voiko jotakin haluamaansa asiaa tehdä..Mitä vanhemmaksi tulee sitä rohkeammaksi sitä tuntuu muuttuvan:) Mukavaa alkavaa viikkoa♥

    • Sepä, varsinkin teinit ja ajattele miten upeita ja kauniita kaikki nuoret ovat, eivätkä sitä usko, kuin ehkä vasta sitten, kun katselee vanhana nuoruudenkuviaan.

      Ikä on kyllä hyväkin asia ja ehdottomasti elämä on matka, joka antaa suopeutta ja opettaa rakastamaan niin muita, kuin itseään juuri sellaisena kuin on ja antamaan anteeksi muille ja itselle.< 3 Sydämellistä uutta viikkoa ihana Päde. <3

  • Onpa hyvä kirjoitus ja varmasti meistä jokainen on joskus tuntenut jonkinlaista häpeän tunnetta.
    Joskus se häpeä saa toisenlaisen reaktion, kuten silloin joskus nuorena, kun erään kaverini äiti moitti mun pitkää, tummaa ja paksua tukkaa sanomalla, että enkö voisi leikata tukkaani. En tiedä tunsinko häpeää, vai kiukkua, mutta se jäi kyllä lähtemättömästi mieleen. Hih ja taas tukka kasvaa, mutta väri on vain muuttunu ☺
    Toinen tapaus, kun olin ensimmäisillä kursseilla (40 vuotta sitten), niin eräs vanhempi kurssilainen tuli mun työpöytäni eteen ja kysyi, että ”mitä kuule sinäkin täälä teet”. Silloin menin kyllä niin sanattomaksi ja hyvä jotta ei tullu itku, kun en edes tuntenut tätä ihmistä muuten kun nimeltä tiesin.
    Samalta ihmiseltä olen kuullut monet ”sammakot” lähtevän suusta.

    Ihanan aito ja teeskentelemätön olet Sinä Tiia ♥

    • Just tuo, oliko hän esim. kade hiuksista ja halusi viedä sinulta ”kruunun” päästä vai mikä hitsi oli taustana. Ei näitä vaan koskaan ymmärrä, kieli keskellä suuta saa olla silloinkin, jos joku kysyy suoraan, että leikkaanko vaikka lyhyet hiukset vai en.

      Tai tuo kurssitapaus, anteeksi en käsitä ja järkyttävää, eli hänellä oli oikeus olla siellä, mutta sinulla ei. Mistä näitä oman elämän kuninkaita ja kuningattaria löytyy, niitä löytyy epävarman ja huonon itsetunnon takaa. Eli koitetaan pinnistellen muistaa, että heillä on asiat huonommin taatusti kuin meillä, annetaan armon käydä.

      Kiitos sinulle ihana, aito ja teeskentelemätön Marja-Terttu. <3

  • ”En koskaan aiemmin kuitenkaan ole saanut niin paljon palautetta, kuin aloittaessani blogin kirjoittamisen. Ei paria viikkoakaan, kun blogiini jälleen kerran tultiin kertomaan, miten minun tulisi elää ja olla, olla kirjoittamatta koko blogia, poistua somesta tai olla ainakin kirjoittamatta niistä ja näistä.”

    Niin, eli sun pitäis mahtua tämän kirjoittajan muottiin, olla kuten hän, jotta kelpaisit hänelle. Ja kun olisit kuten hän, hän huomaisi samat virheet sinussa kuin itsessäänkin. Haha! Kyllä elämä on!

    Pysy aitona! Siinä mun neuvo kaikille!

    • Niin nautin, kun aamulla luin kommenttisi, sillä mikä nero olet, voisiko asiaa paremmin tai tiiviimmin kiteyttää. <3

      Eli kyllä, pitäisi mahtua muiden kapeaan omaan muottiin, mutta kelpaisiko sitä silloinkaan, no ei tietenkään, sillä toista arvosteleva ihminen on aina toista arvosteleva eli loppupeleissä tyytymätön omaan elämäänsä ja kyvytön tulkitsemaan ja muuttamaan sitä.

      Ihan just näin, aitous omaa miestäni lainatakseni "ei mene koskaan muodista."

      Mukavaa uutta viikkoa Mentaalimatkaaja. <3

  • Olipa hyvä kirjoitus. Monia asioita on elämässä tullut hävettyä. Nuorena se oli laihuus, kun ei ollut muotoja, rumat hampaat ja iso nenä (nyt katsottuna ei minulla ole niistä kumpiakaan), omaa käytöstä eri tilanteissa, sitä kun esitelmä meni koko luokan edessä täysin pieleen; paniikissa meni paperit sekaisin ja luin ne täysin väärässä järjestyksessä. Olen myös hävennyt muita, silloinkin kun siihen ei ole tarvetta. Sitä myötähäpeää juuri.

    Blogin /somen kautta olen saanut vain 2 negatiivista viestiä, ja joo, kyllähän se sattui, hetken. Etenkin kun se kohdistui ulkonäköön. Mutta sitten blokkasin haukkujat, ja jatkoin elämääni samaan malliin.

    Nykyisinkin häpeän välillä tyhmiä asioita, kuten vatsamakkaraani, ja sitten herään pikkumaisuuteeni ja häpeän häpeämistäni 😀

    Ihmismieli on hassu.

    Ihanaa viikkoa, Tiia!

    • Juuri niin samoja tunteita ja varmaan aika moni nuori kokee, ettei kuulu omaan kehoon. Teiniys on omalla lailla kyllä todella rankkaa aikaa ja silloin mm. kaikki on noloa.

      Kyllä ne haukut sattuu ja ei niihin kai koskaan täysin turru. Ekan kohdalla kuitenkin muistan, että meni yöunet. Sen jälkeen joskus tullut hetken kuohu, miten joku kehtaa luulla tuntevansa, mutta sitten kuohu laskee ja unohtuu. Näihin ei kannata vastailla kyllä, se on nähty, ettei voi voittaa, he ovat aina oikeassa.

      Kuulostaa just tutulta, häpeää sitä häpeämistäänkin.

      Ihanaa viikkoa Hanna. <3

  • Upea postaus, kiitos. <3

    Minulla ei ole juurikaan kokemusta siitä, että muut kertoisivat miten pitää elää tai jotenkin määrittelisivät minua yhden tuutin (vaikka blogin) kautta. Mutta olen itse mestari laittamaan raameja itselleni. Muistelen nyt huvittuneesti naureskellen miettineeni ollessani 39v, että voinko käyttää enää lyhyttä hametta tai isoja korvakoruja. Pohdin edelleen samaa. 😀

    Oma tavaramerkkini on aina ollut joko rusettipanta tai kukkaklipsu tukassa. Ne jäivät muutama vuosi sitten, koska jotenkin olen MUKA jo niin vanha, etten voi enää käyttää "pikkutyttömäisiä" koristeita. Sitä ei tarvinut kenenkään minulle kertoa, keksin sen ihan itse. Miksi? Koska en halua olla korni. Samaan aikaan ihailen kaikkia maailman naisia, jotka vielä vanhuudessaankin vähät välittävät mitä joku ajattelee heidän tyylistään. Aira Samulin on ehdoton idolini, paitsi ulkoisesti, myös asenteeltaan. Ei ole rouvan elämä helppoa ollut, mutta eipä sitä kukaan hänelle(kään) luvannut.

    Mistä sitten johtuu, että ulkopuoliset niin kovasti haluavat kertoa, miten jokun pitää elää? Yksi teoria on, että se mikä muissa ärsyttää onkin jotain mitä ei suo itselleen, vaikka haluaisi. Ehkä mukikuvat saavat joillakin tunteet nurin, koska samanlaista kepeyttä ei vät suo itselleen. Tästä syystä esim. äärimmäisiä suorittajia saattaa ärsyttää, jos joku osaa ottaa hetken lepiä ja rentoutua. Koko ajan kun pitäisi olla tekemässä jotain, vähintään suoristamassa matonhapsuja ja aakkostamassa lusikkalaatikkoa. Sekös närästää, että joku laiskottelee, kun i t s e on niin ahkera. Pipon löysäämisen sijaan tunne purkautuu haluna ojentaa ja määritellä miten tämä elämä pitäisi elää.

    Vaihdevuodet pelottavat, ihan sairaasti. Piuhani ovat olleet ns. poikki jo 13 vuotta, joten ainakaan lapsitoivetta hedelmättömyyden lopullinen katoaminen ei vie. Mutta se naiseus… onko naiseus sitten kuukautisia tai X -ikä, ei tietenkään. Jokin biologinen perusta , ettei muka ole enää viehättävä , tai jotain sellaista siinä tosiaan pelkää. Kuitenkin vaihdevuodet ovat väistämättä edessä, mikäli mielii / saa elää ns. vanhaksi. Kaikilla meillä munasarjat omaavilla.

    Tekisi mieli sanoa, että älä välitä ahdasmielisistä moukista. Mieti miten joku raukka joutuu niidenkin nahoissa elämään. Joku on niiden työkaveri, puoliso, lapsi, sisar, vanhempi jne. Ihminen, joka tuomitsee yhden totuuden perusteella, tai olettaa oman elämäntapansa olevan ainoa oikea, on sisältä ruma. Ja ihminen, joka luulee yhden kulman näkemällä tietävänsä koko rakennuksen pohjapiirroksen, on…no…anteeksi ilmaisuni; vähän yksinkertainen.

    Mukavaa maanantaita sinnen. <3

    • Just tämä, sitä on monesti oman itsensä pahin ja ankarin tuomitsija tai onkin.

      Sama juttu, en minäkään halua olla korni tai teini tai söpö tai suloinen, kun nyt vaikka tykkään Disney mukeista. Toisaalta itseni tuntien ja läheisten minut tuntien, olenkin enemmän vakava, aavistuksen surumielin ja pohdiskeleva tyyppi, kuin esim. se jonka nauru raikaa äänekkäin, joka on se väriläiskä. Tästäkin syytä tuntuu hassulta, että joku vieras ajattelee minusta niin, noh ehkä hän vain pukeutuu mustaan ja juo perinteisistä mukeista kahvinsa ja kaikki muu on jotenkin ”rohkeaa” eli lapsellista.

      Eli sinullekin sanoisin, että älä minimoi itseäsi eli pantoja ja kukkakoristeita oman sisäisen äänesikään takia. Mutta jos sittenkin alkaa tuntua olo naurettavalta, ehkä on aika kuunnella sitä puolta ja ajatella, aika aikansa kutakin. En tiedä. Sisäinen ääni on aika hyvä kuiskija ja joskus maailman huonoin ystävä. Sitä kun itselleen on ankarempi tuomari, kuin läheisille.

      Vaihdevuodet pelottaa täälläkin ja luulin, että ne jo oli, koska söin minipillereitä, jotka aiheutti kuin vaihdevuosioireet, no ok ei kuumia aaltoja, mutta ei muuta. Lopetin pillerit noin kuukausi sitten ja jo vain, ihan kuin uusi ihminen, nyt on taas toivoa, mutta pelottaa myös ihan himputisti, että tuollaistako se sitten tulee olemaan. Mutta parempi elää hetkessä, johan tässä ehdin potea muutaman vuoden mukamas vaihdevuosioireita .

      Tuohon viimeiseen sarakkeeseen ei ole mitään lisättävää, näin me täällä miehenikin kanssa jutustelimme, kun ihmettelin näitä kommentteja ääneen. Ihan samaa lausuttiin yhteen ääneen, mutta en tohtinut vaan asiaa tänne blogiin kirjoittaa. Näin se vaan on, kapea-alainen ihminen omassa kuplassaan tuomitsee muut, jotka eivät elä hänen kapean mallinsa mukaan. Eikä edes oivalla, ettei siellä hänen kuplassaan edes ole kovin kivaa.

      Oikein ihanaa maanantaita kultainen Nelina. <3

  • Hieno ja ajatuksia herättävä postaus ja kommentteja! Tässä mietin sellaista kuin häpeällä kasvattaminen, esim. ”Sinusta ei koskaan kunnon miestä/naista/isää/äitiä/ammattilaista tule” tai ”Etkö yhtään häpeä?”. Noista tilanteista on haastavaa ja raskasta ponnistaa vahvalla itsetunnolla kohti elämää.

    • Kiitos niin paljon Tarja. Juuri tuo, tuo on oikein suomalaisessa äidinmaidossa tuleva asia. Häpeä iskostetaan meihin.

      Aurinkoista kesäkuun alkua. <3

  • Ajatuksia herättävä postaus Tiia . Jos ihminen kelpaa itselleen juuri sellaisena kuin hän on, hyväksyisi hän myöskin kanssaihmiset omina itsenään. Jokainen varmasti haluaisi tulla nähdyksi ja hyväksytyksi omana itsenään. Miksei sitä samaa voi suoda muille?
    Iän karttuessa oppii elämään ”vikojensa” kanssa ja häpeän aiheet vähenevät.
    Mukavaa viikkoa♥

    • Olet viisas ja juuri näin. Se on juuri noin, jos ihminen on sinut itsensä kanssa, ei näe vikoja muissa ja jos näkeekin, hyväksyy ne, kuten omat vikansa, hyväksyy meidän kaikkien inhimillisyyden.

      Oikein sydämellistä viikonloppua Kirsti Kaija. <3

  • Kyllä tämä häpeäminen on metka asia. Jo aika pienenä varmistettiin, että osaatko nyt edes hävetä jos jokin meni pieleen. Osasihan sitä. Vieläkin hävettää.

    Mä olen tullut siihen tulokseen, että kukaan ei muista niitä muiden ihmisten noloja juttuja. Omansa sitten sitäkin paremmin.

    On mielenkiintoista, mitkä asiat muut kokevat hävettäviksi toisten puolesta. On aika merkillistä, että Disney aiheinen muki herättää niin paljon paheksuntaa. Tai, että joku ei asetu keski-ikään ihan perinteisin menoin. Ja toisaalta, naisten läpikäymia muutoksia on aina kai paheksuttu. Rintojen kasvaminen on hävettävää, kuukautiset ovat hävettävää, vaihdevuodet ne vasta hävettävää onkin… Ihan hullua. Kun kaikki on kuitenkin silkkaa biologiaa.

    Hyviä ajatuksia ja mietteitä. Luin muuten joku aika sitten jutun (joku suomalainen lehti), että ihmiset nolostelevat kotejaan. Ihmisten olisi hyvä ymmärtää, että kun somekoti paukahtaa nettiin, niin kuva on rajattu niin, että pölyt ja likaiset astiat eivät näy 🙂

    • Niin on, ”etkö sinä yhtään häpeä.” Tuttu lause. Täytyy sanoa, ettei tätä ole tullut harjoitettua lainkaan omien lasten kanssa vaan enemmän korostettu hyvää eli empatiaa ja miettimään myös muiden kannalta. SIsarukset ovat tässä hyviä opettajia.

      Se on juuri noin, jos et ole kaltaiseni olet outo, mutta sittenhän tällä logiikalla me kaikki olemme outoja.

      Kurjaa, jos somekodit, jotka eivät ikinä ole totuus, aiheuttaa ihmisille paineita. Totta on, että nykyään kauhea rumba, kun pyytää jopa niitä kamuja kylään, jotka tuntenut iät ja ajat. Ensin pitää siivota, voi miksi pitää. Tästä syystä ex tempore jutut olisi parhaita, mutta emmehän niitä harrasta enää nykyisin.

      Ihanaa viikonloppua Johanna. <3

  • Upea postaus tärkeästä aiheesta!

    Mä olen ollut megahäpeileva ihminen varsinkin nuoruudessa. Koin olevani erilainen kun muut, olin kotona kirjoja ahmiva runotyttö paksuine rilleineen, epävarma ja ujo, kun muut bailasivat ja elivat nuoruuttaan. Häpesin myös herkkyyttäni, muutama trauma on jäänyt siitä, että olen purskahtanut itkuun koulussa ja siitä kiusattiin – häpeä oli valtava.

    Onneksi itsetunto vahvistui jossain vaiheessa varsinkin siinä vaiheessa kun aloin mennä pelkoja kohti esim lähdin kesäksi Ranskaan tarjoilijaksi ja myöhemmin olin Ruotsissa töissä….niistä uskalluksista sai itseluottamuutta. Onneksi häpeä ei ole enää kovin usein vieraana, olisiko se elämänkokemuksen tuotosta myös?

    Valoisaa viikkoa Tiialainen <3

    • Olet ihana ja kaikkien piti teininä olla tasapäisiä, niin erilaisuuteen riitti jopa rillit. Ja siinä myös sekin, että jokainen koki olonsa varmaan erilaiseksi ja oudoksi, hitsin teiniys, kauheaa aikaa!

      Olet rohkea , täällä kieltäydyttiin sukulaisen ystävän au pair hommasta Whashingtonissa, arvaa olenko katunut.

      Häpeä ja pelot talttuu, kun menee niitä päin.

      Pus ihana Taru ja aurinkoista kesäkuun alkua. <3

  • Jokunen vuosi sitten liukastuin ja kaaduin kadulla Turussa. Ja oli kova kiire nousta ylös, ettei vain kukaan näkisi, että kaaduin. Loukkasinkin häntäluuni oikein kunnolla ja varovasti jatkoin matkaani eteenpäin. Jälkeenpäin olen ajatellut, että olinpa tyhmä. Kaatua voi kuka tahansa. (Ja onneksi minulle ei kuitenkaan käynyt pahemmin.)
    Sinä ja Disneymukisi olette niin ihana yhdistelmä! Kombo iloisuutta, valoisuutta ja hyväntahtoisuutta. Minä niin tykkään ihmisistä, jotka ovat sitä mitä ovat, eivätkä teeskentele. Et muuten Tiia uskokaan, kuinka monelle olen kertonut sinun mahtavasta avaruusseikkailustasi Moskovassa ja olen sanonut, että ikä ei ole mikään este toteuttaa unelmiaan. Se oli muuten ihan huippujuttu!
    Tuo on jännä juttu tuo ikä. Olen joskus ikäkriiseillyt, mutta tuntuu, että olen päässyt sen yli. Taidan olla sen verran outolintu ikäisteni joukossa, että katsovat jo sormiensa läpi. Ja nuorempien kanssa pärjään mainiosti.
    Luen parhaillaan kirjaa Kirsti Paakkasesta. Hän osti rahavaikeuksiin joutuneen Marimekon 62 -vuotiaana ja luotsasi sen yhdeksi Suomen menestyneimmistä tekstiili- ja vaatetusalan yrityksistä. Kirjassa on hienoja, pieni välähdyksiä Kirstistä. Esim. Ystävättärensä kerran ihmetteli, että onpa noloa, kun Suomen pääministeriä Pertti Paasiota tuodaan hienolla mustalla virka-autolla ja pääministeri nousee sieltä ryppyinen puku päällään. Kirsti näpäytti ja sanoi, että Paasio on rientänyt palaverista ja kokouksesta toiseen, ei hän ole ehtinyt vaatteita ajatella tai vaihtaa. Hän on tehnyt tärkeää työtänsä (silloin elettiin lama-aikaa). Ja Kirsti siihen vielä lisäsi, että hänessä on paljon enemmän ihmettelemistä, kun hän menee aamuisin töihin 12 cm:n koroillaan ja mustassa juhlamekossa; ei tiedä, onko hän menossa tai tulossa yökerhosta. Kirsti osaa nauraa itselleen eikä piittaa muista.
    En tiedä, osasinko oikein kommentoida hienoa ja koskettavaa postaustasi. Mutta tällaisia mietteitä se herätti.
    Aurinkoista viikkoa ihananen <3

    • Tuo on tuttu tunne, ensimmäinen reaktio näkiko kukaan. Vastaavassa tilanteessa on tullut bongattua pidätettyä naurua, voihan kaatumistilanne aika koominen näky ja myös empaattisia huolestuneita kasvoja, sattuiko sinuun kysymyksellä.

      Sama juttu ja sinä olet ihana ja aito ja sydän kultaa. <3 Sama juttu, rakastan aitoja ihmisiä ja muidenlaisten ihmisten kanssa tulee hieman kumma olo. Toki ymmärrän, että monilla ihmisillä on suojat päällä, mutta siitä juuri tulee kumma olo.

      Eikä oletko kertonut, voi sua ihanaa. Heh tuossa avaruusjutussa voi kyllä olla ihmettelemistä ja olihan se niin ihmeellinen juttu, etten vieläkään oikein sisäistä sitä. Sain vielä ystävänkin, ihanan Ellin. <3

      Ihan paras Kirsti ja on huippua kun ihminen osaa nauraa itselleen, eikä naura muille. <3

      Todellakin osasit ja kiteytit niin oivallisesti. Lisäksi kaikkihan ajatukset mitä herättää ovat sallittuja. <3

      Aurinkoista viikonloppua ihana Tuula. <3

  • Todella mielenkiintoinen ja hyvä postaus. Sinä olet niin hyvä pohtimaan asioita monelta kantilta. Häpeä ja syyllisyys ovat ihmisen perustunteita, joten niistä ei pääse kukaan muu kuin narsisti eroon. Ja meillä on vielä luterilainen syyllisyys-kulttuuri. Ehkä jopa tunnemme enemmän syyllisyyttä kuin häpeää. Häpeä on tarpeellinen tunne, ilman sitä,emme voisi elää yhteisön jäsenenä noudattaen sen moraalikäsityksiä. Syyllisyys saa meidät toimimaan, tavoittelemaan jopa kaikkien parasta. No, onneksi on ilo, empatia ja elämännälkäkin. Ihanaa viikon alkua sinulle!

    • Kiitos mielettömän paljon Marja kauniista sanoista. <3

      Se on juurikin näin ja tämä suomalainen kulttuuri on omiaan lätistämään ja tasapäistämään kaikki.

      Kun nämä kaikki puolet ovat hyvässä tasapainossa, on ihminen aika hyvä tyyppi.

      Oikein mukavaa viikonloppua Marja. <3

  • Vitsiläinen, kirjoitin pitkät sepustukset tähän aiheeseen, mutta se ilmeisesti katosi taivaan tuuliin ja nyt ei aika riitä kirjoittaa kaikkea uudestaan. Upea kirjoitus ja tärkeä aihe. Hyvä sinä ja iloa viikkikseen!!

    • Kommentti tuli, en tiedä mihin jäi jumiin, mutta on ulkona. <3 Kiitos kun kirjoiti uudelleen. <3

  • -Tosi mielenkiintoinen kirjoitus! Miten tylsä maailma olisi, jos me kaikki olisimme jonkun ahtaan ’muotin’ mukaisia.. Elämän rikkaushan on siinä, että olemme erinäköisiä, erilaisia persoonia, tykkäämme eri jutuista, näytämme & pukeudumme eri lailla! Ja kyllä:Disneymukit, Mikki Hiiri, Muumit, ne piristävät ihanasti päivää 🙂 Iloa ei voi koskaan olla liikaa, ja jos se on jonkun mielestä lapsellista, se on vain hänen mielipiteensä!

    • Niinpä, jos sitä olisi jonkun muotissa, kai sellainen ihminen vikoja löytäisi siltikin, kuten mentaalimatkaaja tuolla oivallisesti kirjoitti ja sitten arvostelisi jo omia piirteitään. Hassu maailma.

      Ihan samaa mieltä, me ihmiset olemme niin paljon enemmän, kuin jokin yksittäinen mieltymys. Muumeista saa tykätä koko Suomi, mutta Disney onkin sitten lapsellista, heh hassua.

      Kivaa kesäkuun alkua Sari. <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Protected with IP Blacklist CloudIP Blacklist Cloud