Lapsuudenystävä, jonka syntymäpäiväkakkuun purskahti joskus limukat, koska nauratti ystävän synttäreillä niin. Se häpeä vieläkin helmeilee otsalla, kun muistelen asiaa. Mutta toisaalta olisiko juuri nuo synttärit jääneet niin kovin mieleen, jos ei olisi tullut mokattua.

Meillä on ystävän kanssa jo perinne, Porvoo-päivä sushiövereineen ja tällä kertaa kakkuvajareineen. Tässä muikean tyytyväiset hymyt, sillä kaikki on vielä edessä eli sushiahminta. Joskus olen miettinyt, että se hetki ennen h-hetkeä on juuri se kaikkein paras.

Tosin ollaan analysoitu, että addiktio on ohi, yöuniin ei tule enää sushipötkylät, sushi ei enää valtaa mieltä, kaikki muu ruoka ei tunnu valjulta sushin rinnalla. Sushimassutkin ovat alkaneet mököttämään, eivätkä vedä enää niin montaa pötkylää kuin ennen. Mutta kuten eilen yhteen ääneen todettiin, ”hyvältä ne puikulat silti maistuu.”

Kamu teki niin hienon ja tyylipuhtaan loikan, niinpä päätin myös yrittää. Nousiko jalat peräti 2cm, yllättävän raskas on keski-ikäisen keho.

Mutta kun nähtiin tämä kuva, olisi tenoja tarvittu, nauroin jopa niin, että kuului pelkkää outoa vinkunaa, kun ei happi kulkenut. Miten hullulta ja kömpelöltä voi ihminen näyttää, miten hiuskiekuratkin ovat mustekalan lonkeroilla, miten fyysisesti haastavaa on hypätä.

Miten itse asiassa pelottavaa on hypätä. Olla nolo julkisella paikalla. Tai napata se oma rakas vaikka tanssin pyörteisiin kesken arkisen kokkauksen. Hullutella, vapauttaa itsensä, olla piittaamatta, että on hölmö, laittaa itsensä kokonaan alttiiksi. Antautua ja olla vähän lapsi jälleen, olla yhtä ihastunut kuin sinä ensimmäisenä päivänä.

Mutta ai, että miten himskatin hyvää hulluttelu tekee, etenkin kun ystävä on samalla aaltopituudella. Tai kun se oma rakas antautuu tanssiin ja kokkaus jää kesken. Kun on vain se hetki siinä. Sellainen hetki joita oli paljon enemmän nuorena, mutta joihin on kaipaus jäänyt. Miksipä ei, miksi ei pompittaisi useammin, otettaisi varastettuja tanssihetkiä enemmänkin.

Parin viime viikon aikana olen sanonut kaikkeen ”kyllä” ja onpa ollut antoisaa. Paljon ihmiskohtaamisia, sielujen kohtaamisia, hulluttelua, vapautuneempi mieli.

Miksi sitä usein porisee mielessään, että jonkin merkillisen estymän takia pitää sanoa varoiksi ”ei.” Jotta säästyy joltain, mutta miltä? Kai omilta peloilta. Ja juu ei sitä hölmö tarvitse olla tai alati hullutella ettei muutu hömelöksi. Mutta pieni hulluttelu aika ajoin tekee hyvää.

Silloin on toisen seurassa turvallista olla, kun voi jutella ilman käsijarrua, pomppia se 2cm ilmaan ja huutaa ”iiks nyt tarttis tenat.” Nauraa käkättää massut kippurassa, eikä olla yhtään nolo vaan kumpaisellekin toinen näyttäytyy supertyyppinä.

Viime aikoina on ollut synkkiä päiviä, koska pimeys ja korona ja koska olen antautunut synkkyydellä. Viime päivinä on ollut monia hyviä päiviä, koska olen päättänyt olla antautumatta synkkyydellä. Sanoa hassuihin juttuihin ”kyllä” ja ai että olen nauranut parin viime viikon kanssa ystävien kanssa ja oman rakkaan kanssa.

Ei se elämä ole tehty synkisteltäväksi, liikaa murehdittavaksi (vaikka nämä kaksi asiaa sujuu meikäläiseltä erityisen mallikkaasti.) Elämä on tehty niinä synkimpinä päivinäkin näkemään se valonhiukkanen ja nappaamaan siitä kiinni.

Yksi parhaimpia valonhiukkasia on nauru, eikä mikään liimaa ihmisiä paremmin yhteen, eikä jaetut naurun hetket ikinä unohdu.

Joten nauretaan, pompitaan (vaikka keski-ikäisten naisten ei enää pitäisi), hullutellaan, sanotaan ”kyllä” edes joka kolmas kerta, kun tekee mieli sanoa ”ei.”

Tehdään jotain extraa omien rakkaiden eteen, jos sellainen on päässyt arjessa unohtumaan.

Rakkaudellista sunnuntain jatkoa ja tulevaa uutta viikkoa kaikille. Ja kiitos ystäväni, että olet ollut mun ystävä jo vuodesta 1975 ja tämä matka sen kuin paranee. <3