Miten ihana lause tukea oivaltamaan, että miltei ainakin kaikella on tarkoitus ja miltei kaikesta voi jotain oppia.

Olen viime päivinä seurannut Netflixiltä Anna ystävämme sarjaa, sillä on ollut tunne, että tarvitsen sielulleni jotain sellaista, jotain joka on pullollaan hyviä ihmisiä. Toki ennakkoluuloa ja heikkouttakin hahmoista löytyy, mutta jokainen sarjassa kasvaa ja löytää ymmärryksen, että kyse oli omasta epävarmuudesta, heikkoudesta tai omista ennakkoluuloista.

Miehen kanssa katseltu useampi nordic noir-sarja ja juu ei, se ihmisten pahuus vaan menee ihon alle.

Anna sen sitten eräässä jaksossa sanoi ”joskus elämä piilottaa lahjoja pimeimpiinkin paikkoihin.” Lause oli pakko ottaa ylös ja mieli alkoi vaeltamaan omia elämän koettelemuksia läpi. Kaikkia tässä toki nimeämättä.

Miten jälkikäteen vasta ymmärtää, miten joskus kipeimmilläkin asioilla on ollut tarkoitus tai niistä on voinut oppia jotain ja jos ei muuta, niin kuten tätini sanoo ”murheet jalostaa.”

Nuorena sitä oli ehdoton, suorastaan mustavalkoinen ja monet asiat olivat aika selkeitä ja jotkut mielipiteet peräti kärkkäitä. Nyt on muhevaa vaikka illastaa ystävien kanssa, joiden kanssa olemme esimerkiksi poliittisesti eri mieltä.

Keskustelut ovat mehukkaita, niistä aina oppii jotain ja on mahdollista tulla vastaan vaikka sitä olisi eri mieltä. Keskustelut saattavat joskus olla kiivaitakin, jokaisen puolustaessa omaa mielipidettään ja lopussa nauretaan asialle.

Jotenkin sitä pääsee ystäviä vielä lähemmäksi, kun voi hieman kiistellä asioista, pelkäämättä että ystävyys mitenkään särkyy eriävistä mielipiteistä. Erilaisuus on rikkaus.

Nuorempana murheet tuntuivat maailmanlopuilta, nykyään sitä saattaa jo suhtautua, jaahas pitääkö nyt tämäkin kokea ja ”tää on taas niin tätä.”

Sama koskee parisuhdetta, kaapin paikan etsintä ym. nuoruuden kiihkeydet, oman reviirin puolesta pitäminen, tuntuu nyt hassulta ja turhalta vaikka toki edelleen veistelemme ja nauramme toistemme ärsyttäville tavoille tai miten toisen ärsyttävimpiäkin tapoja tulisi ikävä, jos toiselle sattuisi jotain.

Ollaan äänitetty toistemme kuorsaustakin ja naurettu äänityksille seuraavana päivänä, että yhtä komeasti kumpikin konsertoi. 🙂

Miten parisuhteen kriisit ja riidat ovat muokanneet parisuhdetta, tuoden toisen vielä lähemmäksi ja tunteen, että yhdessä selviämme pahimmistakin karikoista, koskee ne sitten ulkoa tulleita paineita tai keskinäisiä kitkoja.

En tiedä, mutta jos kaikki olisi yhtä auvoa, tuntisinko toisen niin hyvin, luottaisinko siihen, että ei ole asiaa mistä ei yhdessä selvittäisi, olisimmeko hitsautuneet näin hyvin yhteen.

Sama koskee ulkopuolelta tulleita paineita, lapsiin liittyviä, meihin liittyviä, esimerkiksi vaikka hometalo episodia.

Nyt tuota voi jo kutsua episodiksi, yhdeksi elämän vaiheeksi joka oli lopulta elettävä läpi, kestettävä seuraukset, jatkaa elämää katkeroitumatta. Yrittää nähdä kaikessa se hyvä, mitä kaikkea hyvää hyppysissä silti on ja sen hyvän vaakakuppi onneksi aina painaa paljon enemmän.

Elämä antaa ja ottaa ja molempiin kätkeytyy koko elämän mielettömyys ja kauneus. Vaikka ahdingon hetkellä ei siltä tuntuisikaan, jälkikäteen voi löytää ahdistavammistakin ajoista viisauden hedelmän.

Mitä näihin ankariin aikoihin liittyy, kaikki se hyvä, mitä näistäkin ajoista on sienaantunut, selviää kenties meille vasta jälkikäteen.

Mutta yksi näistä asioista on, ihmisen tarve toisenn ihmisen lähelle. Kiitollisuus ihmisistä, rakkaista. <3

Miten siellä, minkälaisia tunteita kirjoitus herättää?

Kirjoitus on toki omakohtainen ja elämässä tapahtuu myös asioita, joiden mielettömyyttä ei voi koskaan ymmärtää.

Oletko löytänyt kauneutta sieltä, mistä et olisi koskaan uskonut löytävän?

Sydämellistä viikon jatkoa kaikille. <3