Näihin ajatuksiin inspiroi Eino Nurmisto, joka on avannut uuden blogin. Einon blogipostauksesta tuli hersyvän hyvä ja vapauttava fiilis. Einon blogista taas löytyi linkki Julia Thurenin blogiin, joka on inspiroivan päiväkirjamainen. Molemmat saivat muistamaan sen, miksi aikoinaan alunperin perustin blogin. Tarpeesta kirjoittaa jotain, vailla yleisöä vailla suuntaa, kunhan vain tuottaen itselle iloa, että pääsi sauhuamaan ajatuksiaan ulos.

Oma blogi on ollut elossa kohta 9 vuotta, vaikka omasta mielestä haaleana maitona pihisten muutamat viime vuodet. Kun blogihistorian aikana synnytti muutamia blogipostauksia, jotka keräsivät ison määrän lukijoita ja satamäärin kommentteja, paine kirjoittaa jotain tähdellistä ja painavaa sanaa kasvoi isoksi. Samasta syystä blogi ei ole tuottanut iloa muutamana viime vuotena niin paljon, koska olen kokenut kirjoittavani haaleaa tekstiä, niitä näitä, silkkaa sälää.

Samaan syssyyn blogien yleinen ”kuolema” ja painopisteen siirtyminen Instagramiin, joka on sinällään kiva kanava jo siitä syystä, että siellä on enemmän positiivinen vire, kuin blogikommenttikentässä täällä on välillä ollut. Tällä viittaan erään yksittäisen ihmisen monivuotiseen vainoamiseen ja sen saamiin moninaisiin muotoihin.

Totta kai myös blogin kautta vainoaminen toi oman mausteensa bloggaamiseen. Sain kaikilta neuvoja, että älä näytä, että satuttaa, mutta sehän on teatteria ja siitä teatterista haluan riisua itseni. Vaikka järki aina sanoi, että vainoajan sanat ovat hänen oma pahan olon kuvajaisensa, silti hän heitti harteilleni möhmäisen klähmän, että tuolla on joku ihminen joka vihaa minua niin kovin. En julkaissut lopulta hänen kommenttejaan, joten kukaan teistä ei nähnyt, mitä verhojen takana tapahtui. Vainoaja himmensi tovin valoani, koska kaikki mitä kirjoitin, hän käänsi kaiken mustaksi ja se oli turhauttavaa ihmiselle, joka siinä kohden vielä ajatteli, että ihmisiä on mahdollista muuttaa, saada heidät ymmärtämään. Lopulta asiaa purtuani pinnalle nousi kuitenkin sääli ja empatia, empatia toisen erittäin huonosta olosta ja tämä vapautti vainoajan ikeestä.

Kun hommaan niputetaan vielä vaihdevuodet, jotka veivät ilon elämästä, toivat täydellisen aivosumun, ettei päässäni liikkunut enää ajatuksia, paitsi murehtimista ja pelkoajatuksia, mahdollisuus kirjoittaa oli aika pitkälle nolla. Miehelle tässä totesin, että kiitos hormonikorvaushoidon aivoissani taas tapahtuu jotain ja iltaisin ja aamuisin ajatukset viuhuvat entiseen tapaan, välillä häiritsevästi herättäen liian aikaisin tai saamasta unenpäästä kiinni. Näin on kuitenkin aina ollut ja on ilo, että ajatukset ovat virranneet takaisin vaihdevuosien aiheuttaman aivosumun jälkeen. Luulin etten enää koskaan ajattele mitään, että olen kävelevä elävä kuollut.

Ehken enää ole sama kuin aloittaessani blogin. Tahti on hidastunut kaikessa, sillä ikääntymistä tapahtuu. Harvemmin ajatukset ovat enää särmiä tai osaan ylipäätään kotioloissa lohkaista terävän nokkelan vitsin tai olla ylipäätään hauska, kaikki ääripäät ovat pyöristyneet. Tarve muuttaa maailmaa on pienentynyt ja olen joutunut läpivalaisemaan itseäni, että mikä on aitoa tarvetta muuttaa maailmaa ja mikä on sitä oman egon pönkittämistä eli tarvetta olla oikeassa, saada muut näkemään oma näkemys.

Uuden vuoden päivänä närkästyin kahdesta eri asiasta, tapahtui hetken leimahdus ja tarve osoittaa ettei tällainen toiminta ole oikein. Samalla jouduin puhuttelemaan itseäni, että miksi odotan reiluutta ja oikeudenmukaisuutta, mikä olen ihmisiä muuttamaan. Enkö jo opi.

Heräsin kuitenkin siihen ikävään tunteeseen, että aloitin uuden vuoden negatiivisuudella, epäkypsillä tunteilla ja kauhealla tarpeella alleviivata näille ihmisille heidän vajavaisuutensa ja näin ollen olin yhtä vajavainen itse. Toisaalta aina ei voi hymistellä, kyllä joskus pitää ja saakin suuttua. Suuttuminen voi olla myös voimavara.

En koskaan lue elämän viisaus opuksia ym. koska haluan pureskella kaikki asiat itse ja vaikka tämä oman pään sisällä pohtiminen vie paljon enemmän aikaa, eikä aina vie edes heti perille. Mutta tällä kertaa hain apua Dalai Laman mietteistä. En muista mitään tarkkaa yksityiskohtaa, mutta armollisuutta, lempeyttä ja rakkautta muita kohtaan. Hyväksyä omat vajavaisuuteensa ja näin hyväksyä myös muitten.

Yhtäkkiä sitten syttyi lamppu, että vaikka blogini on nykyään haaleaa maitoa, niin tilalle on astunut lempeyttä, tahdin hidastamista, ikääntymistä, toipumista vaihdevuosien aiheuttamasta masennustilasta. Mitään ei tarvitse olla tai asettaa päämääriä, ei ole pakkoja, blogini voi olla mitä vaan. Ja vaikka huutaisin yksinäisenä tuuleen, niin jos se tuottaa itselleni iloa, niin silloin on syytä jatkaa.

Blogi voi myös muuttua, koska ihminen itse muuttuu. Joten saa nähdä mitä tämä vuosi tuo tullessaan, mutta ainakin olen luvannut tänne kirjoittaa blogipostauksen, jossa kerron mitä kaikkia troppeja olen tarvinnut vaihdevuosioireitten taltuttamiseen eli sellainen kirjoitus on luvassa. Jos kyseisestä postauksesta joku saisi vaikka apua. Ehkä sitten lempeämpiä lampun syttymisiä tai tajunnan virtaa.

En ole koskaan ollut suunnitelmallinen blogin suhteen eli en ikinä ole tiennyt milloin mitäkin tänne julkaisen. Joskus jonkun tärkeämmän ajatuksen puntaroiminen on voinut tapahtua taustalla mielessä ja prosessi on voinut viedä muutaman päivän ajan, ennen kuin ajatukset on saanut niputettua blogiin. Mutta noin muuten blogi on aina ollut vailla minkäänlaista suunnitelmaa ja sama ote tulee jatkumaan jatkossakin.

Tunnustettakoon, että harvemmin olen viime vuosina syttynyt blogin äärelle, niin että olisi pakottava tarve kirjoittaa jokin aihe ulos kuten ennen. Jossain kohden mietin, että kaikki on kirjoitettu, elämässä ei ole enää mitään kirjoitettavaa. Mutta ihmisen elämässä voi olla vaiheita, voi tulla ulkopuolisia tekijöitä kuten vaihdevuodet ja myös muita omaan elämään liittyviä tekijöitä, jotka koskevat muita ihmisiä, mutta jotka kuluttavat omia voimavaroja.

Lisäksi puolustella ja selitellä, siihen olen pyrkinyt olla lähtemättä ja jatkan samaa rataa. Blogi on omani ja se voi olla mitä vaan, kunhan se ei loukkaa muita ihmisiä, niin sana on vapaa ja kaikki kortit ovat avoinna.

Aina olen kirjoittanut tänne, että hyvä kiertää ja ehkä lähden kirkastamaan tätä ajatusta eli yritän tämän vaihdevuosimankelin jälkeen painottaa kiitollisuuden aiheisiin. Joskus nimittäin ihminen voi olla niin syvällä, ettei näe kiitollisuuden aiheita ja mistä olen kiitollinen juuri nyt, että taas näen.

Olen ajatellut, että blogin pitää tuottaa iloa, se on suurin lähtökohta ja blogi ei saa stressata. Joten lempeällä otteella vuoteen 2023.

Mitä te ajattelette blogeista tällä hetkellä ja olisiko joitain aiheita, joista toivoisitte, että kirjoitan täällä blogissa?