Avainsana: ahdistus

Kun pelko ottaa vallan!

Kun pelko ottaa vallan!

Nyt kun olen lasketunut maankamaralle ns. tästä avaruushypetyksestä, olen joutunut katsomaan pelkojani silmiin. Ensin vyöryin asiaa edistääkseni, kuin höyryjuna eteenpäin ja täysin miettimättä mitä tuleman pitää. Nyt kun olen joutunut katsomaan totuutta silmiin, ja että tämä keski-ikäinen on aikuisten oikeasti menossa varsin nuoren joukon mukana bootcampille, niin pakko myöntää, että päätä huimaa ja hirvittää. 
Kun vuorokausi oli vierähtänyt tiedosta, että minut on valittu astronauttikisassa jatkoon, jonka pääteasema on maapallon ja starotasfäärin välimaastossa, alkoi vatsaani nipistää. Ei sillä lailla kivalla perhosten lepattelevalla tavalla, vaan pikemminkin hieman, kuin nyrkki olisi vatsan sisällä puristellut kipeästi ja lujaa. 

Tällä hetkellä käyn tuttuun tapaan hirmuista prosessia läpi, mitä voi pahimmassa tapauksessa käydä. Rajojen ja rohkeuden testaamiseen voi tulla pahimmassa tapauksessa vaikka benjihyppy, jota pelkään ja kammoan ylikaiken. Minulle benjihyppy on sama, kuin hyppäisi omaan kuolemaansa. Laskuvarjohyppy vaikuttaa huomattavasti kivuttommalta vaihtoehdolta tai kimppalaskuvarjohyppy tai edes kimppabenjihyppy. 

Olen myös miettinyt moneen kertaan tuota benjihyppyä ja aina kuvitelmissani suljen hyppyyn ponnistaessa silmät ja otan nenästä kiinni. Voisiko tälläinen uimahypyllinen faktoista kieltäytyminen auttaa, että tässä sitä vaan hypätään uimahyppy kolmosesta korkeintaan kantavaan kelluttavaan veteen. Olen kerran hypännyt viitosesta ja se ei päättynyt hyvin ei, pakarat lätsähtivät siihen malliin veteen, että aijai, kun teki kipeää. Olen myös miettinyt, että benjihypyssä voi myös kuolla pelosta sydänkohtaukseen tai ainakin voi lentää laatta.
Lisäksi olen miettinyt tuleeko matemaattisia palikkatehtäviä, olen matemaattisesti täysin lahjaton ja näissä palikkatesteissä en tule pärjäämään ja pelkään, että nolaan itseni niin, että olen sekä kömpelö, pelokas, vanha, rapakuntoinen ja kaiken lisäksi tyhmä. 

Olen sitten koittanut lohduttaa itseäni, että kaikissa avaruuselokuvissakin tarvitaan järjen ääntä, ei kaikki ole lennolla teknikkoja tai hyppää avaruusraketin ulkopuolelle asteroidimyrskyssä korjaamaan raketin myrskyssä tuhoutunutta elintärkeää moottoria. Eli mitäs, jos voisin avaruuslennolla olla näille nuorille jonkinlainen äidillinen voimavara, se joka hoitaa, laittaa laastarin ja kuuntelee?

Apua, pelko on ottanut vallan ja vaikka entuudestaan tiedän, koska olen pelkurina pelännyt monet kerrat aiemminkin, että kun menee kohti suurta tuntematonta ja voittaa omat pelkonsa, palaa maan kamaralle entistä rohkeampana ja vahvana. 

Uskonkin vanhastaan, että henkistä sisua kyllä riittää, mutta riittääkö se akseloimaan minut lopulliselle pääteasemalle, vai tuleeko minusta se kömpelys, vitsin aihe, jolla kaikki nauraa. Mutta tiedättekö mikä on parasta, kun nolo hetki on sattunut, tällöin on loikattu pelkojen tuolle puolen, riisuttu kaikki muurit ja suojavarusteet ja ei ole muuta mahdollisuutta, kuin nauraa mukana. 

Joten en väitä, että tämä pelko hälvenisi, ei se mihinkään hälvene, ennen kuin tiedän mistä on kyse…

Kun kisa alkaa en enää pelkää, vaan elän hetkessä ja yritän sisulla ja kyllä sillä huumorilla parhaani, sillä kyllähän se on vähintääkin huippua, ettei kohta 50vee ole vieläkään kadottanut sisäistä pikkutyttöään, joka pienestä tytöstä asti on halunnut olla osa avaruutta, tai edes päästä hetkeksi koskettamaan jollain tasolla avaruutta. 

Mutta on se  karmeaa pelätä näin paljon, pelko halvaannuttaa, pelko on myös inhimillistä. Yritänkin tarrata pelkooni kiinni, mennä sen pyörteeseen sisään, avata ja murtaa ja hälventää pelon, yritän ymmärtää sitä, yritän kaikkeni analysoida mikä tässä se suurin pelko on, omien rajojen rikkominen vai itsensä nolaaminen huonokuntoisena ikäimmeisenä vai mikä?

Kyllä se syvin pelko kuitenkin on itsensä nolaaminen muiden edessä, tuntea oma pienuutensa, palata niihin lapsuuden aikoihin, jolloin joku kiusasi tuuppi ja töni ja totesi ”sinä olet ruma ja sinä  olet tyhmä”.  Vieläkin lapsuuden tietyt traumat tarraavat kiinni, kuin täi tervassa, eivätkä poistu, vaikka on niin paljon kokemuksia ja elämää, sillä ei ne poistu, silloin kun ihminen on niin täysin jonkun uuden seikkailun edessä ja jotenkin pieni ja alaston.
Joten miten taittaa tämä pelko, johon on vielä 10-päivää aikaa, en oikeasti tiedä muuta,  kuin antautua pelolle ja tutkia sitä, pohtia uudelleen ja uudelleen mikä on se pahin mitä voisi sattua ja mitä sitten, jos se sattuisi. Viisaat sanovat, että on turhaa murehtia etukäteen, se on valtavaa ajanhukkaa, mutta joskus asioiden prosessoiminen on välttämätöntä ja sekin vie jonnekin ja toisaalta se mikä toimii toisella, ei taas toimi minulla. Minun on kuljettava tämä oma pelon tieni, sanoi kuka tahansa viisas tähän mitä tahansa. Toisaalta  hälytysjärjestelmäni pelko kertoo siitä, että olen vahvasti elossa ja tämä asia on minulle tärkeä.

Mennään vielä ohi avaruushommien, olen aina ollut hirveä etukäteisjännittäjä ja myös ahdistuja, mutta itse tilanteessa unohdan pelkoni ja useimmiten annan myös parastani, silloin kun olen etukäteen jännittänyt asiaa, olen valppaana ja virkkuna, joten ehkä tälläkin kertaa pelko kantaa maaliin ja jos ei, olisi pääasia päästä sanomaan, parhaani ainakin yritin, sillä sen olen ainakin itselleni velkaa. 

Kyllähän täällä myös nyt kaduttaa, etten ole kuntoillut enemmän, en laihduttanut ym. jotta olisi vahvistavia tekijöitä luomaan itsevarmuutta. Osatekijä pelkojeni suuruuteen voi olla myös, että rakas kallioni lähti Norjaan viikoksi perhokalastamaan samana päivänä, kun tieto jatkoon pääsemisestä tuli, enkä ole päässyt parhaan ystäväni kanssa jauhamaan asiasta, enkä ole saanut henkiseksi saattajaksi vielä, oman rakkaan loputonta uskoa minuun. Huh onneksi tulee pois Norjasta ennen alkavaa kisailua, niin tässä ehtii ukkelin kanssa käydä vielä sparraussessiot läpi. 

Miten siellä, millä valat uskoa itseesi niinä hetkinä, kun pelko halvaannuttaa, vai pelottaako koskaan. Oletko niitä, jotka murehtivat sitten, kun vasta murehdittavaa on, vai murehditko hulluna etukäteen kaikki pahimmat skenaariot mitä vaan voi tapahtua, jos näin on, tervetuloa joukkoon. Oli niin tai näin, pientä kannustusta saatan olla vailla ja jos tänne hyviä neuvoja tulee, niin niistähän voisi olla apua ihan kaikille meille jännittäjille.


Kunpa riittäisin juuri sellaisena, kuin olen, sitähän oikeastaan me kaikki elämässä muutenkin toivomme, että olisimme riittäviä ihan omana itsenä. Paras suojahaarniska onkin aitous, olla ja mennä juuri sellaisena, kuin olen, silloin ei ole kerroksia, joita kukaan voi murtaa pois. 

Pelotonta maanantaita kaikille, terkuin ”vellihousu” ja sain eilen yön pikkutunneilla yllättävää lohtua 12 Monkeys HBO:n scifisarjasta ja yhdestä lauseesta, joka oli kuin meikäläiselle tarkoitettu.  On muuten järjettömän hyvä sarja, vahva suositus.


”Emme saa pelätä epäilystä, varmuus on pelkureita varten.”


Jos joku ihmettelee mistä tässä kaikessa hälyssä on nyt kyse, niin täältä ja täältä löytyy.