Avainsana: bloggaaminen

Pelkoja päin, herkkyyttä ja ilon poreilua.

Pelkoja päin, herkkyyttä ja ilon poreilua.

Pelkoja päin, herkkyyttä ja ilon poreilua.

Eilen kauheassa kaatosateessa ajaessa kotiin, yhtäkkiä läikähti sisuskaluissa ilo. Ilo, joka on ollut tovin kateissa ja jopa pelkäsin, onko iloa mahdollista saavuttaa enää takaisin? Tuleeko elämä aina olemaan tällaista, tunne siitä ettei tulevaisuudessa odota muuta kuin ikääntyminen ja vaivat. Voinko vielä elää päivä kerrallaan ja hetkessä, kun tuo huolettomuuden tunne on kerran kadonnut. Mietin jopa, miten olen voinut olla niin huoleton, enkö miettinyt mitään, miksi en aina ole nähnyt kaikkia uhkakuvia, joita elämä pitää sisällään. Yhtäkkiä huolettomuuden illuusio poksahti rikki ja elämästä tuli pelottavaa.

(Olen nyt oppinut, että mikä ilon vei, oli estrogeenivaje eli vaihdevuodet. Mahtavaa oli löytää syy asialle. )

Eilen tunsin kuitenkin ilon kuplintaa aivan tavallisessa tilanteessa. Totta kai olen iloinnut perheen kanssa ja ystävien kanssa eri tilanteissa, mutta olen ikävöinyt poreilua vatsassa, joka kertoo, että elämä on ihanaa ja tulevaisuudella on vielä paljon annettavaa, on toivoa.

Menneinä vuosina tunsin aina iloa laittaessani pyykkiä kuivumaan. Hyvän tuoksuinen pyykki ja kotitöiden tekeminen toivat merkillistä iloa. Pyykkejä ripustaessa kuivumaan, oli aikaa ajatella, kuten eilen kaatosateessa. Tällainen arkinen ilo kuitenkin yhtäkkiä katosi jokin aika sitten ja tilalle tuli synkät ajatukset.

Eilen aloin kuitenkin ajattelemaan tätä blogia, minkälaisen matkan olen tämän kanssa kulkenut. Miten hirveästi jännitti painaa julkaise-nappulaa ja mitä kaikkea siitä on seurannut.

Kolme ensiarvoisen tärkeää asiaa täytyy nostaa ylitse muiden: ihmiset ja blogin myötä saamani rohkeus ja empatian kasvaminen ihmisiä kohtaan, jotka eivät pidä minusta.

Blogihan alkoi suht pian elämään omaa elämäänsä ja aloin saamaan kutsuja tilaisuuksiin, mikä hieman aluksi järkytti ja samalla innosti mieltä. Ensimmäisiin tilaisuuksiin jouduin aina ottamaan pulssilääkkeen, koska jännitti niin hurjasti. Vieläkin jännittää ja tilaisuuksissa käymisiin ei tavallaan ikinä totu. Hirmu helppoa on mennä jonkun ystävän kanssa tuntien olevansa turvassa, mutta kun ei tunne ketään, se on kauhean pelottava paikka.

Olen aika erakko ja ujo ja olen joutunut käymään jonkin asteisen mankelin mennessäni päin tilanteita, jotka eivät ole tuntuneet mukavilta. Joku voi kysyä miksi olen siinä tapauksessa mennyt, no koska olisin katunut, jos olisin jättänyt menemättä. Pelkoakin pahempaa on katumus ja elämätön elämä. Mitä eteen tuodaan, siihen kannattaa tarttua. Ja merkillistä kyllä, jos miettii elämän kiemuroita, aina yksi asia johtaa toiseen jne.

Olen tuntenut ulkopuolisuuden tunteita monissa tilanteissa ja tunnen tänä päivänäkin. Edelleen saattaa blogin kautta tulla kutsuja mielenkiintoisiin juttuihin ja paikan päällä huomaan etten tunne ketään. Jos paikan päällä kaikki ovat vielä nuoria ja kauniita, olen huomannut tuntevani häpeää itsestäni. Mitä muut ajattelee, että olen täällä, onko minut kenties kutsuttu kiintiövanhuksena, haluttu aidosti paikalle?

Toisaalta olen tutustunut näiden epämukavien tilanteiden kautta aivan mielettömiin ihmisiin, niin oman ikäisiin kuin nuoriin. Jos en olisi vain mennyt, moni hyvä ystävä ja huipputyyppi olisi jäänyt pois omasta elämästä. Miten paljon rikkautta nämä ihmiset ovat tuoneet elämääni. Unohtamatta tietenkään vanhoja rakkaita ystäviä, jotka eivät hyöri somessa, hehän ovat perhettä.

Jos mietin matkaa Huawein kanssa Wieniin ja aamuista tapaamista lentokentällä. Reissuun lähti Huawein markkinointijohtaja aivan ihana Elina, jota en ollut koskaan tavannut ja muutama mies, jotka pelottivat jo ammattinsa puolesta. Kaikki tekniikan asiantuntijoita ja sitten yksi Minäkö keski-ikäinen bloggaaja paikalla. Mutta meillä oli hirmu kivaa, eikä kukaan heistä katsonut nenänvartta pitkin, että mitä tuo bimbo täällä tekee. Itse olin itseni ennen reissua tietämättömäksi blondiksi vähätellyt, että olisin jotenkin hölmömpi kuin muut olijat reissulla. Aina lähden tästä asetelmasta, enkä niin, että olisin ylpeä itsestäni terveellä tavalla, että hei minähän kuulun tänne.

Jos ajatellaan avaruusreissua, joka ei olisi kenties mahdollistunut ilman blogia ja hurjaa äänimäärää, jonka sain tuekseni, niin tässäkin mentiin valtavalla pelolla eteenpäin. Mutta avaruushörhöys ei katso ikää ja kaikilla meillä oli yhteinen nimittäjä, rakkaus avaruuteen. Joten ikä ei ollut lainkaan relevantti asia reissulla, jolla olin koko porukan iäkkäin.

Jos en olisi mennyt pelkojani päin, mitä seikkailuja ja mitä upeita ihmisiä olisi jäänyt kokematta ja tuntematta. Sama koskee kaikkea elämässä. Omille lapsille yritän opettaa tilanteissa, joissa heitä jännittää, että mene pelkoja päin, voit päätyä mitä upeimpiin seikkailuihin. Jos lapsia arveluttaa ja aristaa, olen yrittänyt sanoa, elä tässä hetkessä, nauti.

Vaihdevuosien takia olin viimeiset kolme vuotta aika hukassa ihan kaikessa, sillä kaiken rohkeuden, toivon ja ilon tilalle astui pelko. Oli eilen huojentavaa huomata, kuten psykologini sanoi ”kyllä se ilo sieltä vielä tulee” ja sehän tuli ja toivottavasti vielä pysyykin.

Kun kirjoittamisen ilon tilalle tulee pelko, ei jaksa enää kirjoittaa kuin lämmintä maitoa. Kun yrittää välttää draaman silmää, olla huojuttamatta venettä, pyrkii liikaan varovaisuuteen ja oma ääni vaimenee. Toivon todella, että saisin ääneni takaisin ja voisin tulevaisuudessa kirjoittaa rohkeammin kuten blogin alkuaikoina. Etenkin kun syy tylsyyteen on ollut niinkin simppeli syy kuin vaihdevuodet.

Myös anonyymit kommentoijat ovat opettaneet jotain ja tuoneet vahvuutta ja yllättävää empatiaa vaikka en tätä kaikkea ensijärkytykseltä olisi uskonut.

En ole vastuussa toisen ihmisen negatiivisista tunteista vaan tunteet kyseisen henkilön on käytävä läpi itse. Anonyymit ovat opettaneet ison asian elämästä, monesti ne jotka sinua inhoavat, kamppailevat suurien huolien ja ongelmien kanssa omassa elämässä.

No jokainenhan meistä kamppailee, joten kiusaaminen ei ole oikeutettua, mutta mistä ikinä he minua syyttivät, aina pystyin ajattelemaan, olisin mieluiten jopa kaikki se ruma mistä minua syytetään, kuin itse kiusaaja. Mikään ei ole surullisempaa kuin kiusata toista ihmistä.

Joten kyllä, tämä ainoa negatiivinen puoli bloggaamisessa on opettanut itsetuntemusta, tuonut vahvuutta ja rohkeutta ja opettanut tuntemaan empatiaa ja herkkyyttä ymmärtämään erilaisia kerroksia niitä kohtaan, jotka eivät muuta osaa.

Tavallaan tietynlainen pehmokupla on murtunut, kun on pitänyt kohdata se, että on ihmisiä jotka syystä tai toisesta vihaavat sinua, etkä tähän voi mitenkään vaikuttaa. Harvemmin normielämässä on tarvinnut kohdata suoranaista vihaa tai tuskin koskaan. Tämä asia on herkistänyt miettimään erilaisia ihmisiä, pohtimaan mikä ajaa kiusaamiseen tai räpiköikö ihminen, eikä muuta osaa. Heijastaako omia tuntemuksiaan, mitä häneltä puuttuu, mitä hän kaipaa ja olen päätynyt siihen, että oli kaipaus mikä tahansa, tuo kaipaus on suuri.

Joten kaikkinensa, kun painoin tuota julkaise-nappulaa, en ikinä olisi voinut uskoa, että tulen saamaan aitoja ystäviä, tulen saamaan mieletöntä yhteisöllisyyttä blogin lukijoilta ja saan tänä päivänäkin voittaa eri tilanteissa itseni ja mennä pelkoja päin. Lisäksi olen oppinut tuntemaan empatiaa ihmisiä kohtaan, jotka vihaavat ja ehkä se on ollut se kaikkein suurin opetus elämässä, jonka olen saanut blogilta.

Nyt en muuta toivo kuin, että ilo ja toiveikkuus pysyisi ja alkaisin taas olemaan oma itseni, ujoudessa, peloissa ja kuitenkin myös rohkeudessa ilmaista omia mielipiteitäni ja ajatuksiani. Viimeiset kolme vuotta meni kaikki päivästä toiseen selviytymiseen, enkä kyennyt ajattelemaan oikein mitään muuta kuin mistä saada energiaa, mistä saada toivoa tulevaisuuteen ja miten pyyhkiä pois kaikki tulevaisuuden uhkakuvat, jotka verkkokalvojeni eteen joka yö laskeutuivat.

Huomasin eilen, että yksi asia on jo muuttunut. Vuosien tauon jälkeen kuuntelin musiikkia muuallakin kuin autossa ja eilinen ilta meni musiikin kuuntelussa, joka herätti tunteita, vuodatti kyyneleitä ja herätti jotain sisimmissä, jotain rakkaudellista elämää kohtaan.

Näen taas valaistumisia ja viestejä kaikkialla, jopa Eternals elokuvaa katsoessa, joka viestitti, olemme kaikki yhtä universumin energiassa. Kun yksi elämä kuolee, energia siirtyy toisaalle ja synnyttää elämää. Miten lohdullista. <3

Tässäpä vielä eilinen kyyneleiden aiheuttaja Ellinoora Sinä 4ever , milloin meistä eli minusta tuli niin vakava aikuinen. Voi Ellinoora. Toinen on Tuure Kilpeläisen laulu Rakastan sua niin et sattuu ja miten Tuure kertoi eilen Vain elämää-ohjelmassa, miten rakkauslaulun kirjoittaminen on ollut niin vaikeaa ja sitten se vain tuli ja jonka jälkeen iski jonkinlainen pelko, miten pelottavaa on olla rakkauden edessä paljaana. Mutta jos itse oikein asiaa ajattelen, juuri paljaina saamme kaikkein eniten.

Anssi Kelan veto Rakastan sua niin kappaleesta oli huikea vaikka en Anssi Kelan-fani ole ollut aiemmin. Chisun versio Valonpisaroista oli myös vangitseva.

Kun me ihmiset pelkäisimme vähemmän ylipäätään ja rakastaisimme enemmän. <3

Sydämellistä viikonloppua kaikille ja miten siellä, minkälaisia ajatuksia teksti herätti?