Nyt tulee hirmuisen ristiriitainen blogipostaus, josta ei välttämättä kukaan saa otetta, koska en tästä saa tolkkua itsekään. On vain pakko tunnustaa, ihminen on ristiriitainen olento ja voi olla hyvin eriä mieltä asioista, riippuen kuun asennosta, hormonikierrosta, millä jalalla on herännyt aamuisin ja millä päällä mennyt illalla nukkumaan.

Hirmuisen paljon tänä päivänä kirjoitetaan keho-karva-ryppy-kilo-positiivisuudesta ja hyvä niin, jos ei puhuttaisi, mikään näistä asioista ei edistyisi. Olen todella vahvaa ja samalla heikkoa mieltä näistä asioista, sillä ei ole mitään ongelmaa kulkea karvakoipineni kaupungilla, käydä leffassa, istua töröttää meikittä vatsa pömpöllä, mennä vaikka aamutohveleissa elokuviin. Olla vain minä, mitään miettimättä, vähän niin kuin mökkilook kesät talvet kärjistettynä sanottuna.

Silti jos lähden jonnekin vaikka stadiin tai tapaamaan ihmisiä tai laitan kuvia someen, siloitan niitä. En näytä säärikarvoja, kuluneita kynsilakkoja varpaankynsissä, sitä salaattia hampaanvälissä tai mielelläni pömppömahaanikaan.

Miksi toimin näin, koska toisaalta olen hyvin sinut itseni kanssa ja julkisella paikalla ei hävetä lainkaan olla sellainen kuin olen. Noh tunnustettakoon, kun ovesta lähden ulos, hiukset kampaan aina ja olen puhdas. Puhtaus on todella tärkeä ja miellyttävä asia.

En mieti liikkuessani vaikka täällä Porvoossa, että törmäänkö tuttuihin tai enkö törmää, luonnollinen säärikarvainen ja meikitön minä on fakta, jonkalainen jokainen meistä loppupeleissä on.

Paitsi ”oudot” karvattomat lapsemme, joilla ei ole edes kainalokarvoja. Onko tämä karvattomuusihanne menossa jo näin pitkälle, ettei lapset saa karvoja vai onko tämä uusi mutaatio ihmisen siirtyessä yhä kauemmaksi luolanainen vaiheestaan, syvimmästä olemuksestaan ja yhteydestä luontoon, onko se katoamassa?

Oli miten oli, luonnollisuus on täysin ok ja siloiteltu totuus on täysin ok. Olen ajatellut omien kauneusihanteiden kautta, että ihmisille on kenties miellyttävämpää olla katselematta somessa karvakoipiani tai vaikka ihokraatereitani. Mutta mistä tämä kauneusihanne ja kauneusajatus kumpuaa. Yhteiskunnan pakottamasta muoti-ilmiöstä, johon tahdottomana myönnän asettuvana itsekin, mitään miettimättä, että miksi, ketä tässä yritän miellyttää, muita vai itseäni.

Edelleen sanoitan, että karvojen, kilojen, iän ja kaiken tasa-arvon puolesta tulee taistella niin kauan, ettei näistä tarvitse puhua enää. Niin että pääsemme olotilaan, kroppa on vain kroppa, karvat on vain karvoja ja ketään ei ällötä, kaikki saavat olla täysin omia itseään, ei ole ikää, on vain ihmisiä. Syntyykö tälläinen yhteiskunta ikinä, vaikea sanoa, ehkä se on vain utopiaa, mutta taistelutta ja mykkämielisenä se ei ainakaan synny.

Silti haluaisin vetää ilmastointiteipillä kokonaan kropan läpi niin, että vain hiukset, kulmakarvat ja ripset saisi jäädä. Silti peitän primerilla ihokraatereita, meikkaan, raidoitan hiukset, ajelen säärikarvat, käytän koruja, valkaisen hampaita, käytän itseruskettavaa ja vaikka mitä.

Pitääkö naiset täysin vapauttaa tästä kaikesta vai tykätäänkö me aidosti tästä puurtamisesta, itsemme kaunistamisesta? Ajoittain tykkään aidosti ja joskus on ihanaa laittautua ja valmistautua juhlaan. Lakatut siistit varpaankynnet ja ajellut sääret saavat huolitellun olon, enkä edes kyseenalaista tätä koko asiaa, sillä kaiketi olen yhteiskunnan ja mainonnan uhri, nainen vailla omaa syvempää ajatusta, miksi kaunistaudun?

Paljon on somessa hyvää kampanjaa siitä, että laitetaan meikittömiä kuvia, käsittelemättömiä kuvia someen. Tämä on todella hyvä asia, etenkin näyttää epävarmoille nuorille, ettei täydellisyyttä olekaan, ettei some ole pelkkää kiiltokuvaa.

Näillekin kuville olisi kuitenkin yksi pyyntö, älkää sivulauseessa tuomitko niitä, jotka käsittelee kuvia tai kaunistautuu. Tälläinen itsensä nostaminen ei palvele ketään vaan on taas tyypillistä sitä, että nainen on naiselle susi. Olen parempi ihminen, koska kuvani ovat aitoja, olen meikitön, olen sitä ja tätä.

Sinut itsensä kanssa ihminen oivaltaa, että kaikki eivät ole ensinnäkään niin itsevarmoja ja kaikki eivät mahdu samaan muottiin, sen oman kauneusihanteen kanssa. Jos joku on epävarmempi ja käsittelee kuvia, pitääkö se yleisesti ääneen alleviivata se toisen ihmisen epävarmuus. Ehkei se edes ole epävarmuutta vaan kohteliaisuutta, aikuisten satua, estetiikan tarjoamista seuraajille?

Hirmu vaikeita asioita. Mielestäni olisi fantastista, että niitä meikittömiä, karvaisia, ryppyisiä ja kaikenlaisia kropan kuvia voitaisiin laittaa tekemättä niistä numeroa. Sillä tällöin olisi päästy iso askel kohti vapautta, ilman että syyllistetään niitä, jotka eivät ole vielä siellä. Olla vaan se aidoin minä, ilman puheita.

Mutta kun puheitakin tarvitaan, asioiden puolesta puhujia vai tarvitaanko? Mitä jos kaikki alkaisi vaan äänettä laittaa kuvia ei siloitellusta itsestään ja tästä normaalista ihmisyydestä tulisikin muoti-ilmiö? Olisi varsin optimaalista, mutta tuskin tulee tapahtumaan.

Kaikkeen tasa-arvoon ja ihmisen oikeuteen olla oma paljain minä, tarvitaan äänitorvia ensin, ärsyttää se tai ei. Kun äänitorvia ei enää tarvita, on vihdoin saavutettu ihmisten välinen tasa-arvo kaikessa, niin iässä, kiloissa, rypyissä, karvoissa, sukupuolessa, seksuaalisessa, uskonnollisessa ja poliittisessa suuntautumisessa.

Loppupeleissä kaikki olemme vain ihmisiä ja aika pitkälle meillä kaikilla voi yhteen päiväänkin mahtua kosolti itsevarmuutta ja läjäpäin epävarmuutta ja sekin on rikkaus, olla niin hitsin monimutkainen ja ristiriitainen.

Oi mutsi mutsi Elsa sanoitti Instassaan pari viikkoa sitten hyvin, missä näkee plus-malleja, joilla on suuri maha tai missä näkee vanhempia malleja, jotka ova xl-kokoa. Jos näet vanhemman naisen mainoksessa, yleensä näitä vanhempia naisia on vain yksi eli ”kiintiövanhus” ja hän on superkaunis ja aina laiha. Jos näet xl-malleja uimapuvuissa, yleensä heillä on suuret rinnat ja leveän kaunis takapuoli, mutta ei valtavaa pömppömahaa.

Eli itse asiassa nämä molemmat mallityypit eivät taida oikein markkinoida tavallisella suomalaisella naiselle vai mitä olette mieltä? Kyllä keski-ikäinen nainen on jo siinä mielessä fiksu (nuoremmatkin totta kai, mutta puhun nyt omalla keski-ikäisellä suulla), että ymmärtää ettei ole sadun toivekuvaa itsestä, että minustakin tulisi minulle mainostavan mallin kuvajainen, jos ostan mallin päällä olevan mekon tai vaatteen. En pysty samaistumaan näihin malleihin ja vaatteet jäävät kyllä hankkimatta.

Tähän kaikkeen kaipaisin muutosta niin kovin, mutta ei kai se muutos tapahdu, kun en itsekään uskalla näyttää valkoista pömppömahaani somessa ja uima-rannallakin peitän sen uimapuvulla. Olen itse itseni pahin vanki ja yhteiskunnan kauneusihanteiden, eikä niitä todellakaan tarvitse hyväksyä, ääntä saa pitää ja itseään saa näyttää ja olla vaan minä.

On tämä aivan himputin ristiriitaista olla nainen, joka on asetettu jo sukupolvien ketjussa tiettyyn normiin, tiettyyn kauneusihanteiden vankilaan. Joka on ammennettu jo vauvalusikalla mieleen, niin ettei näitä asioita koskaan ole tullut edes nuorempana kyseenalaistettua, on vaan tullut ajeltua ne karvakoivet ja käytettyä jopa kuristavia kalsongeja sun muita ”muka hoikentavia” puristussukkahousuja, jotta sitä olisi rakastettavampi itselleen vai muille ihmisille?

En ole vieläkään valmis laittamaan karvakinttujani someen tai paljastamaan heikkoa kohtaani, taikinaista valkeaa massuani yleiselle kansalle eli kaivan kuoppaa itseltäni ja tasa-arvon edistymiseltä. Olen kyllä valmis tunnustamaan nämä ominaisuudet itsessäni julkisesti ja ehkä se on sitten pieni askel eteenpäin olla vaan minä itseni, myös somessa.

Ainakin täällä hämärtyy se seikka, mikä on oma kauneusihanne ja mikä on aitoa kohteliaisuutta muita kohtaan, olla huoliteltu. Ehkä se sitten on jotain sitä välimaastoa, mutta tätä varmaan tulee pohdiskeltua sinne hautaan saakka eikä valmista välttämättä tule. Niin pitkään kuitenkin aivoilleni on syötetty tiettyä kauneusihannetta ja tästä kauneusihanteesta on vaikeaa pyristellä pois.

Mutta tarviiko sitä pyristellä, jos se on pyristelyä? Mitä jos hyväksyisi itsensä sellaisenaan kuin on, epävarmana ja itsevarmana.

Jos jotain olemme lapsillemme halunneet opettaa, se on empatia. Kykyä asettua muiden asemaan, tuntea empatiaa kaikenlaisia ihmisiä kohtaan ja kykyä myös olla empaattinen itselleen ja rakastaa itseään, olen hyvä näin. Enkä koskaan kiusaa tai naura muille, oli ihminen minkälainen tahansa, sillä kaikki me välillä olemme ontuvia ja koomisia ja teemme virheitä. Olemme epätäydellisiä ja oman epätäydellisyyden myöntäminen on ennemminkin matka kohti ”täydellisyyttä” eli mielenrauhaa.

Muistaa olla tuomitsematta muita, koska koskaan ei voi tietää minkä alla ihminen kipuilee. Miten vaikka ”kuori” tai kaunistellumpi totuus voi olla pakokeino elämää jäytävältä tuskalta. Itseensä tyytyväinen ihminen ei moiti muita, koska ymmärtää oman epätäydellisyytensä.

Joten jos ollaan tasa-arvon asialla tai millä tahansa hyvällä asialla, ollaan sitä itsemme kautta, syyllistämättä muita. Hyvä roolimalli tuo rohkeutta muillekin ja vetää mukanaan hyvää energiaa.

Epätäydellisyyden myöntäminen on matka kohti täydellisyyttä, jota ei koskaan saavuta, mutta on kuitenkin pyrkimys maaliin.

Tämän oman balanssin ylläpitämiseksi on kaksi Instagram tiliä (@koivusalo), joista toki tämäkään ei ole täydellinen ja monen mielestä liian värikäs, liian lapsellinen, mutta mitä sitten, se on minunlainen. Toinen (@varjoinsta) on käsittelemätön vaikka vieläkään sielläkään ei valkoista massua näy, eikä kynnysmattokoipisääriäni. Ehkä jotkut asiat vaan haluaa pitää itsellään ja sekin on ihan ok.

Nämä kaksi tiliä ovat itselleni tärkeitä siinä balanssissa, että ihminen saa hakea estetiikkaa ja ihminen saa samalla myös olla se aidoin minä sitä mitenkään selittelemättä. Ihminen saa olla ristiriitainen ja monimutkainen. Mikä meistä loppupeleissä muistetaan on kuitenkin se, miten kohtelemme muita ihmisiä.

Yritämmekö olla parempia, nostaa omaa jalustaa vähättelemällä muita vai annammeko vilpittömästi kaikkien kukkien kukkia. Ei edes se ulkoinen vaan se sisäinen sydämen kauneus, se on kauneinta kauneutta, ei kadoteta sitä vaikka olisimme meikittömiä luomuja tai täynnä botoxia, kuristavia korsetteja, geelikynsiä, irtoripsiä, me kaikki olemme vain ihmisiä ja niinhän se raamatullisesti menee se tärkein oivallus, kenelläkään meistä ei ole oikeutta heittää ensimmäistä kiveä tai alentaa muita ylentämällä itseään.

Joten ulkonäköä tärkeimpiä arvoja on sisäinen kauneus, ylistetään sitä.

Loppuun asian vierestä:

” In the end, we will remember not the words of our enemies, but the silence of our friends.”

Loppupeleissä emme muista ”vihollistemme” sanoja vaan ystäviemme vaikenemisen. Ja annetaan armo myös niille vaikeneville, sillä koskaan emme tiedä mitä taisteluja he taas ovat käyneet läpi elämässään ja miten heidän täytyy toimia itseään suojellakseen.

Eli ei edes ne kiusaajien sanat vaan ystävien ja läheisten tuki, että olemme hyviä juuri näin ja rakastettuja juuri sellaisina kuin olemme. Koska osittain kai haluamme näyttäytyä kauniina, ettei meitä pilkata, ettei meille naureta.

Siinä on naiseuden voima, eikä siinä, onko massu esillä, säärikarvat pitkät vai onko keho puleerattu läpikotaisin. Loppupeleissä sisin ratkaisee. Tästä syystä myös se empatian taju on tärkein arvo ja ominaisuus mitä vanhempina voimme lapsillemme opettaa, kun on empatiaa, on kaikki, ihminen on tällöin kaunis ihan aina. <3

Mitä mietteitä teksti herättää? Miksi kaunistaudut, mietitkö sitä koskaan vai onko se vain normi olotila. Tykkäätkö kaunistautua? Eikö olekin ok, että sitä voi kaunistautua ja ystävä voi olla vaikka täysin luomu, molemmat saa olla omia itseään sellaisina kuin haluaa?

Onko nainen naiselle susi vai onko se vain joissain tilanteissa, onko kaikki naisten välistä kilvoittelua vai yhteiskunnan opettama tapa, jota ei osaa edes kyseenalaistaa eli normi?

Miten empatia, tapaatteko paljon ihmisiä, joilla ei ole empatiaa ja minkälainen on teidän mielestä empaattinen ihminen tai ei empaattinen ihminen?

Mitä vaan jutustelua asian tiimoilta olisi kiva kuulla, sillä kuten tekstistä voi päätellä valmista ei tule, mutta muiden mielipiteet voi voimaannuttaa (taas tuo inhoamani sana, mutta on se kätevä sana) omaa hapuilua.

Ollaan hyviä toisillemme, siinä loppupeleissä kaikki. <3