Tiedättekö sen hetken, kun olet juuri tekemässä jotain, on ”täydellinen” visio, hetki vaikuttaa täydelliseltä ja sitten tapahtuukin jotain yllättävää.

Kuten vaikka tänään oli (mukamas) syntymässä juuri se täydellinen aamukahvikuva, oli syyslehtiä maassa, aurinko porotti juuri oikeasta suunnasta, valo oli täydellinen ja mitä Samu siinä kohden tekee, nostaa jalkaa ja pissaa puskaan.

Tuttua vai mitä ihan kaikilla tasoilla.

Tyttärelle aamulla totesin, ”ei kai päällä ole likainen paita”, tytär siihen nauraen, ”oletko äiti tyhmä vai tyhmä, pesit tämän paidan eilen ja nostin sen tänä aamuna narulta.” Tähän ei auttanut vastata muuta kuin, että ”olen tyhmä ja tyhmä” ja siinä hetkessä meillä riitti nauramista, hetki oli täydellinen, tytär ja minä kohtasimme naurun keinoin kiireisenä arkiaamuna.

Täydellinen hetki syntyi sen epätäydellisyydestä.

”Täydellinen” on tavallaan ihana sana ja samalla kamala. En ole koskaan pyrkinyt täydellisyyteen, mutta onhan se mahtava tunne, jos tulee fiilis, että nyt syntyi täydellinen ruoka tai täydellinen kakku tai jotain muuta vastaavaa. Onnistumisen tunne on hieno.

Se miksi en ole pyrkinyt täydellisyyteen on se, että mielestäni täydellisyys on subjektiivinen kokemus, toisen täydellinen on toiselle epätäydellinen. Tiedostan, että oma täydellisyys on toiselle kovin vaatimatonta. Lisäksi täydellisyys asettaa aivan liikaa paineita.

Tietoisuus myös siitä, että aina on täydellisempiä ihmisiä kuin itse, laskee rimaa pyrkiä ankaraan täydellisyyteen vaan pikemminkin nauttia siitä mitä tekee, oli lopputulema mitä tahansa. Välillä onnistuu ja välillä ei. Ilon kautta tekeminen, sitä voisin jopa kutsua tietynlaiseksi täydellisyydeksi.

Vaikka saatamme hyvin muistaa sen täydellisen hetken, täydellisen auringonlaskun, täydellisen kahvin, täydellisen yhteyden toiseen ihmiseen. Epätäydellinen hetki on kuitenkin monesti se josta saa ne parhaat naurut ja sen vuoksi epätäydellinen hetki voi ollakin täydellinen.

Esimerkiksi meidän hääpäivä oli kaikkea muuta kuin täydellinen. Sekoilua mahtui, tämä morsian oli myöhässä alttarilta, koska unohti, että aika olikin muuttunut jossain kohden, urkuri siellä rämpäytteli samoja sointuja aina uudelleen ja uudelleen menemään. Eräs häävieras oli aina askeleen myöhässä eli myöhästyi kirkosta ja eksyi hääpaikalta. Hääyökin meni tällä uunituoreella vaimolla vessan lattialla miehen kuorsausta paossa.

Mutta miten monta kertaa olemme nauraneet täydellistä ilon naurua mahamme pohjasta näille sattumuksille. Jos kaikki olisi mennyt maaliin, olisiko jälkikäteen niin paljon naurettavaa, kenties niin paljon muisteltavaa?

Muistammeko iäkkäinä ne hetket, kun suoritimme ja saimme kenties tuloksena täydellisyyttä. Vai muistammeko ennemmin ne hetket, kun kaikki meni mönkään ja miten siitä selvittiin ja miten jälkikäteen naurettiin. Miten vastoinkäymiset ja epätäydellisyys on ne seikat, jotka hitsaa yhteen, tuo toisen ihmisen vielä tiiviimmin lähemmäksi itseään.

Kun jaat oman epätäydellisyyden toisen kanssa, jaat vaikka murheet ystävälle tai ystävä jakaa sinulle, tämä on se harppaus, joka vie ystävyyden taas askeleen syvemmälle tasolle. Ei kukaan halua nähdä kuorta vaan pintaa syvemmälle, sillä sieltä syvältä löytyy se aito ihminen.

Jos mietin meitä mieheni kanssa, juuri vastoinkäymiset ovat hitsanneet meidät yhteen ja tuoneet tunteen, tuo ei horju hädän hetkellä vaan on se kallio jota tarvitsen. Kalliokaan ei ole täydellinen vaan täynnä rosoja ja jokin juuri niissä rosoissa on, mikä tekee toisesta rakastettavan.

Ehdottomasti ne parhaat naurut saadaan myös arjen keskellä, nauraen surutta toistemme kömmähdyksille, hömelöille lapsuksille mitä suusta pääsee, toisen kanssa voi turvallisesti olla epätäydellinen ja tälle epätäydellisyydelle voi vielä nauraa, sillä tämä nauru ei ole pilkkaa toisen kustannuksella vaan lämmintä rakkautta.

Joten kyllä se kaikkein paras kuva näistä on Sampan puskapissa vaikka en väitä, että mikään muukaan kuva olisi mitenkään täydellinen. Tässä kuvassa on vaan se elämänmaku, se mitä elämä on, täydellistä ja epätäydellistä yhtä aikaa, ei toista ilman toista.

Epätäydellisyys kaikessa on vaan paljon mielenkiintoisempaa kuin hiottu täydellisyys, sillä juuri se muistuttaa inhimillisyydestä ja siitä aitoudesta, jota jokainen meistä janoaa. <3

Minkälaisia mietteitä teksti herättää? Pyritkö täydellisyyteen vai annatko armon käydä? Haluatko jakaa epätäydellisiä hetkiä, hetkiä joille ei ehkä ole voitu nauraa, koska olivat sen verran epätäydellisiä tai epätäydellisiä hetkiä, joille jälkikäteen on voinut nauraa. Olisi hienoa kuulla mitä tahansa aiheesta epätäydellisyys ja täydellisyys?

Ilon kautta uuteen viikkoon. <3