Avainsana: hormonit

Syysmasennus olikin hormonaalista!

Syysmasennus olikin hormonaalista!

Kirjoittelin aiemmin täällä, miten kuuman pitkän kesän jälkeen syksy tuli ja nielaisi suihinsa. Olin aivan totaalisessa alhossa, jota kuolemanpelko, ikääntyminen ja se, ettei lapset tarvitse enää niin äitiään, siivitti olotilat pohjalukemiin. Kun ”masennus” iskee, sitä ajattelee, että tämä tunnetila on lopullista, huolimatta siitä, että monet myrskyt on jo aiemmin seilattu ja niistä tyynille vesille myös purjehdittu. 
Hormonit olivat tosiaan syksyn alettua aivan sekaisin, lopetin pillerit, aloin syömään uusia, jotka vasta sekoittivatkin maailman eli oman pienen pään. Ajattelin, että syksyn pimeys porottavan upean kesän jälkeen nielee synkkään alhoonsa ja jokainen päivä tulisi olemaan mudassa piehtarointia. Onneksi hain heti apua ja pyysin vanhat minipilleripaholaiset käyttöön. Näistä pillereistä en oikein pidä ja ainostaan siksi, että ne aiheuttavat vaihdevuosimaisia oireita, mm. parran kasvua syytän näistä pillereistä. Mutta hei parta vai riuduttava masennus? 

Nyt kun vanhat pillerit ovat taas vakauttaneet mielen tasaiseksi, oikein ihmetyttää, miten alhossa sitä olinkaan. Miten nyt pienimmätkään asiat eivät tunnu missään, ikääntyminen ja kuolemakaan ei pelota ja lasten kasvuakin pidän positiivisena ja tavallaan itselleni uuden elämän alkuna. Nyt voin taas kahden sarjan lapsikatraan jälkeen kysyä, ”kuka minä olen”. 

Kuulostaa kliseeltä tuo kysely, mutta uppouduin niin täysin äidin rooliin, ensin äitipuolena ja sitten vielä kahden biologisen lapsen syntyessä, vaikka näillä asioilla en näe edes eroa, kunhan selitän sen teille lukijoille ymmärrettäväksi. Minusta tuli äiti vuonna 2000, kun astuin äitipuolen rooliin ja tästä on kohta 20-vuotta. Pienimmät lapset ovat kuitenkin vielä 12-ja 14-vuotiaita eli olen elänyt pitkään äitiyden täyttämää elämää. Kunnes yhtäkkiä, kuin seinään olisi törmännyt, tuli päivä, etteivät tyttäret tarvinneetkaan minua enää niin kovin, alkoi heidän irrottautumisvaihe äidistä. 

Tämähän on kärjistettyä, äidin rooli vaan muuttaa muotoaan ja lapset tarvitsevat minua nyt eri tavoin. Äitiys on kuitenkin niin 100% kattavaa, että oli kriisin paikka, kun vihdoin oli omille ajatuksille tilaa ja muulle, kuin äitiydelle. Tätä kriisiä ei hormonimyrsky avittanut lainkaan, vaan päinvastoin.

Pointti  kuitenkin on, kun masentaa, siihen kannattaa hankkia apua. Oli masennuksen syy sitten vaihdevuodet, tai muu masennus tai hormonaalista, kuten minulla. Aivan ällistyttävää miten nuo minipilsut ovat vakauttaneet pääni ja jokainen päivä onkin nyt ihan yes, eikä ahdistavien tunteiden kyllästämä. 

Olen näitä fiiliksiä tässä aika tovin makustellut ja ihmetellyt elämää ja sitä, miten pieniin detaljeihin sitä välillä antaa otteensa. Miten myrkky joskus nielee turhaankin ja kaikki maistuu mädänneiltä syyslehdiltä. No ei maistu enää, mikä on iso onni, sillä aikalailla itsekin peljästyin, kun hormonit vei naista, että tätäkö tämä on, tämä loppuelämä. Pelkoja, ahdistusta, jaksamattomuutta ja alavirettä, puhumattakaan itseinhosta. 

Hämmentävintä ehkä kaikessa oli se pettymys, että nuorena sitä luuli, että 50-vuotiaana on jo kovin viisas. Ehkä se viisaus piileekin siinä, että ymmärtää ettei absoluuttista täyttymystä viisauden suhteen ikinä edes saavuta. Sitä alati etsii, rönsyää, masentuu välillä, kokee onnen tunteita ajoittain, tasaisempaa tyytyväisyyttä useimmiten. Siihen tasaiseen tyytyväisyyteen pyrin, sillä juuri siinä tunteessa uskon piilevän onnen avaimet. 

Rankkaa on, välillä tosi rankkaa tämä hormonaalinen kieputus ja nyt kun ne hormonit on taas tasautettu, ymmärrän miten sekavaa elämä vielä äsken olikaan. Miten moni musta ajatus, ei ollutkaan aidosti mustaa, vaan hormonien syy. Miten onnen tunne ja miellyttävä tasaisuus on saavutettavissa, kun hakee ja saa apua. 

Juu ja en suosittele minipillereitä välttämättä kenellekään, mutta täällä tuntuu nyt paljon paremmalta, enkä ole pimeydestä moksiskaan ja syyslehtien meressäkin on mukava tanssahdella. Elämä jatkuu taas ja ilman suurempia kipuiluja, kunnes taas toki jokin muu voima vie mennessään. Mutta juuri nyt näin, eläköön elämä!
Noh sai meikäläisen vähän liikuttumaan ja oikeastaan kyynelehtimään tämä Andrea ja Matteo Bocellin yhteinen laulanta ja isän ja pojan rakkaus toisiinsa. Mieletöntä, oi katsokaa!  Kun tuota videota katsoo, niin ymmärtää miksi lasten suhteen joskus haluaisi pysäyttää ajan kulun eli muistakaa katsoa ihan loppuun asti. <3


Niin ja sain täplät poskille kyllä myös siitä, kun sinne Tallinnan matkalle olin pakannut eripariset kerrat ja…. ja… Mutta nyt ei pahemmin masenna ja se on luxusta kuulkaas se. 

Iloa iltaan ja miten siellä, viekö hormonit, masentaako tai onko syysmasennusta? Vannotko hormonaaliseen apuun vai oletko mieluiten tässä asiassa täysin luomu?