Eilen aamulla avatessani Instagramin, törmäsin moniin mieltä askarruttaviin pohdiskeluihin ja keskusteluihin. ❤️

Ihastuttava yhveli @veerabianca on keskustellut viime päivät toksisesta laihdutuskulttuurista ja sai Twitterissä joltain pimiöltä aivan kamalan kommentin ja näitähän riittää.

Omassa takaraivossa on kumissut jo teinistä asti, että pitää laihduttaa. Nykyään pyrin miettimään, että miksi pitäisi, jos itsellä on hyvä olla ja kaikki arvot on enemmän kuin yes. Olen sitä paitsi onnellisempi sukulaati huulessa kuin porkkana. Toki olen törmännyt tilanteisiin, joissa on kutsuttu vaikka pr-toimistoon valitsemaan vaate ja mallikappaleista löytynyt vain pieniä kokoja. Miksi minä tunnen noloutta tällaisessa tilanteessa tai kertoessani, jos on kutsuttu johonkin vaatejuttuun, että kokoni on tältä merkiltä se isoin koko. Mistä tämä häpeä?

Vastaus on toki laihdutuskulttuuri, jota kaikki lehdet ja telsuohjelmat toitottaa ja jotka saavat alitajunnan pohtimaan olenko vääränlainen?

Toinen iso keskustelunaihe mihin olen viime päivinä Instassa on pyytämättä saadut neuvot.

Sain itse esimerkiksi aivan jättipaljon hyviä neuvoja hormoni asioiden suhteen, mutta sillä erotuksella, että pyysin neuvoja. Olen edelleen superkiitollinen kaikista neuvoista ja ilman teidän tukea niin tutut ystävät kuin te täällä lukijat, niin en olisi varmaan saanut vieläkään mitään aikaiseksi.

Toki on hyvää antavia neuvoja ja toki on myös keskustelua. Mutta jos yksinhuoltajan, joka on kotona ei pitäisi hankkia koiranpentua ettei koira jää huomiotta, koska perheessä on myös lapsi ja vaikka valtaosa hankkii koiran ja käy pitkät päivät töissä, mietin kyllä minäkin mikä on tämän pyytämättä annetun neuvon tarkoitus?

Jos nähdään ihmisen syövän vaikka pelkän kananmunan Instassa, heti on syömishäiriö, voi ihmiset! Korostaisin ja muistuttaisin ihmisiä siitä, että se mitä somessa nähdään on vain siivu ihmisen elämästä, ruokavaliosta, touhuista, olemuksesta, iloista tai suruista. Itse en esimerkiksi kerro suurista murheista lainkaan täällä, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö niitä olisi, etteikö olisi kriisejä, niin ulkopuolisista syistä tai ihan omia mielen kriisejä. Tänään olen esimerkiksi käynyt psykologilla, koska murehdin niin paljon ja asia vaikuttaa yöuniini. Kaipaan murehtimiseen työkaluja.

Uskon, että joillekin ihmisille tulee esimerkiksi julkisuuden ihmisistä tai ihan meistä tavis bloggaajista harha, että olemme tuttuja ja olemme 100% vain sitä, mitä olemme blogissamme, elämässämme ei ole mitään muuta. Tätä voisi suoraan rinnastaa siihen, ettei kukaan työpaikallakaan ole 100% sitä kaikkea mitä elämän kirjoon mahtuu. Toki voi olla aito, mutta silti olla paljastamatta kaikkea ja niitä kaikkia murheita mitä sydämen päällä liikkuu.

Olen omalta osalta saanut paljon ei pyydettyjä neuvoja, suurin osa hyviä tarkoittavia, mutta myös niitä joiden ainoa tarkoitus on sivaltaa ja nostaa oma itsensä paremmaksi. Tiedostan kyllä, että näillä ihmisillä on itse huolia ja ongelmia tai huono itsetunto, koska heillä on tarkoitus päteä ja yrittää alentaa toista ihmistä itseään ylentämällä.

Neuvoja voi antaa kahdella tyylillä ”hei tiesitkö että pönttöön ei kannata laittaa muuta kuin sitä itseään, että putket voivat mennä tukkoon” tai hei etkö sä tajua, että pönttöön ei voi laittaa mitään muuta tai putket menee tukkoon ja saat hirveän laskun ja naurun räkätys perään.”

Olen huomannut, että me suomalaiset olemme vähän sellaisia töksäyttelijöitä, mikä on toisaalta hyvä, sillä arvostan rehellisyyttä. Parempi suoraan, kuin turhanpäiväinen small talk. Mutta kun ilmaisemme kiperiä tai negatiivisia asioita, monesti nämä asiat tupsahtavat suusta väärällä tavalla, koska negatiivinen asia on niin vaikea sanoa. Meidän luonteeseen ei istu turha kaunisteleminen.

Silti suurin osa on kiinni ilmeistä, äänenpainosta, hymymerkeistä täällä somessa ja niistä pienistä hienoista väreistä.

Voisin kirjoittaa kilometrin pituisen listan elämän varrella saamistani kommenteista niin ihmiskohtaamisissa kuin täällä somessa. Somessa on vielä se katala juttu, että jos jättää hymiöt tai ystävälliset sanat väliin, väärinymmärryksen mahdollisuus on suuri.

Mutta jo pitkän aikaa sitten tein päätöksen, etten enää anna minkäänlaista tilaa ilkeydelle, enkä missään nimessä ala puolustelemaan itseäni. Olen ihan ok tyyppi, en täydellinen, mutta en pahin peto, joten miksi puolustella itseään ihmisille, joiden ainoa tarkoitus on vain haavoittaa.

Mutta heitetään tähän nyt muutama irrallinen neuvo, joita olen saanut, jotta saadaan tähän postaukseen lihaa luiden päälle eli mistä oikeastaan loppupeleissä puhun.

”Miksi et korjauta purukalustoasi samalla, kun olet niin turhamainen, että aiot poistattaa luomia kasvoiltasi.”

”Teidän kirjahyllyt ovat ihan kivat, jos ottaisit vaan nuo krumeluurit yläosat pois.”

”Ihan kiva koti teillä, mutta miksi noin psykedeeliset seinän värit.”

”Miksi teillä on niin paljon tauluja?”

”Tuosta kohdasta kannattaisi maalata hieman.”

”Ihmeellistä, että sinä olet noin hyvä äiti, kun olit nuorena sellainen huithapeli.” Oliko tämä todellakin kehu?

”Tiesitkö, että poolopaita korostaa kaksoisleukaa.”

Jne. jne. jne eli nyt saatte ainakin selkeämmän käsityksen mitä ajan takaa.

Kun menen toisen kotiin, näen siellä ne hyvät jutut, kuten myös ihmisessä ja kehun niitä. Kun on kiva tyyppi tai kodikas koti, ei sitä tule edes mietittyä, onko joku asia röntällään. Aina, siis ihan aina löytyy toisesta ihmisestä jotain hyvää sanottavaa ja olen jopa nähnyt kakkapäiden sulavan, kun heille on sanonut nätin sanan tai kehun. Hekin ovat raukat piikit koholla, koska ovat kaiketi saaneet oman osansa ”hyvistä neuvoista” ja laittavat heikkouttaan näitä neuvoja kiertämään.

Toki nämä lausutut asiat ovat juuri niitä, että sanojalla on itsellä kovat standardit ja suorituspaineet ja saattaa aivan viattomin mielin ääneen ihmetellä miten noilla noin tai tuo noin, koska en itselleni ikinä sallisi. Mutta silti, jos ei osaa, niin josko jättäisi ”hyvät neuvot” sanomatta. Joskus kun oikein polttelee mieli sanoa ja neuvoa, kysy itseltäsi, kysyikö tuo toinen neuvoa?

Jos toki joku vaikka Instagram storiesissa vuodattaa elämäänsä ja ihmiset haluavat osallistua tähän keskusteluun antamalla hyviä neuvoja, niin onhan se ihan ok. Sillä ei siellä storiesissa kai yksinään tuuleen huudella vaan ollaan vuorovaikuttamassa, koska sittenhän voisi keskustella kotona yksinään seinälle. Mutta edelleen korostan miten siihen vuorovaikutukseen osallistutaan, se on tärkeää.

Miksi ihmisillä on kova tarve puuttua toisten asioihin, eikö omassa elämässä ole tarpeeksi? Instagramissa täällä, herätti aihe paljon hyvää keskustelua, joten ajattelin, että avataan tämä keskustelu myös blogin puolella.

Voisin muuten seuraavassa postauksessa kertoa hieman miten psykologilla meni ja miten nyt hormoni asioiden kanssa menee, voin sanoa, että vielä ei ole taivas auennut, mikä hätähousulle on paha juttu. 🙂

Miten siellä, oletteko saaneet elämän aikana (totta kai olette) pyytämättä annettuja neuvoja, joiden tarkoitusperä ei aina ole ollut se hyvä sinulle vaan jokin aivan muu?

Iloista viikkoa kaikille ja ollaan hyviä toisillemme. <3