Avainsana: maakellarinhaju

Rohkenisitko sanoa, jos tuttavasi vaatteet haisisivat homeelle!

Tälläiseen artikkeliin törmäsin Ylen sivuilla ja artikkeli nosti syviä tunteita pintaan. Ensimmäisen mietin, että en uskaltaisi kenellekään sanoa, että vaatteesi tuoksuvat homeelle. Jo itsessään toisen tuoksuista huomauttaminen on hyvin epäkohteliasta, mutta eniten se asia, että voisin laittaa pallon vyörymään joka päätyisi isoon tragediaan, sellainen mahdollisuus hirvittää ja pelottaakin. Pyörremyrskyn silmässähän toki kosteusvaurioisessa talossa asuva ihminen on jo ja kyseessä on tikittävä aikapommi, joka vääjäämättä vie ihmistä erilaisia sairauksia kohti, mutta myös hyvin todennäköisesti taloudelliseen ahdinkoon. 

Miksi olen homekoira, miksi haistan jo kaukaa tuulahduksen kun homeelle tuoksuva ihminen lipuu kävellessään minun ohi, no koska olemme perheenä kokeneet kyseisen hometalotragedian. En ole hirveästi asiaa blogissa halunnut avata, sillä asiasta on jo vuosia (2008-2010) ja kaiken muisteleminen on ahdistavaa ja väsyttävää.




Lyhyesti kerrottuna ostimme vanhan talon, johon kuntotarkastuksen tiimoilta porattiin reikiä pohjalaattaan ja mitattiin kosteusarvoja ja arvot olivat rutikuivat. Muutimme onnellisena uuteen kotiin, josta ehdimme remontoida katon ja huoneiston sisäkatot vielä tiedostamatta, että tulisimme pian rakentamaan koko talon uudelleen. 




Noin viiden kuukauden jälkeen aloin ihmettelemään juuri sydänleikkauksesta toipuvan tyttären merkillisiä nukahtamisia ja korkeita kuumeita ja jokin sisimmissäni pakotti haistelemaan lattialistoja ja sieltä tunnistin tuon varmasti oman elämäni niljakkaimman makeahkon maakellarin tuoksun. Talossamme oli mittavat kosteusvauriot, joita kuntotarkastaja mielenkiintoista kyllä ei mittauksissaan huomannut. Eipä kuntotarkastaja myöskään kertonut samaisen yrityksen tehneen aiemmin kuntotarkastuksen, jossa oli jo kehotettu korjaamaan ja tutkimaan tietyt asiat. Talomme oli siis täysin uudelleenremontoitu, mutta kaikki olikin tehty vanhojen vaurioiden päälle. 



Itse aiheestahan olisin voinut kirjoittaa vaikka kirjan. Kävimme oikeutta 2,5-vuotta ja asuimme evakossa 13kk. Evakkoasunnon vuokra juoksi, asuntolaina juoksi ja asunnon uudelleen rakentamisen laina juoksi, eli aikamoinen pilvi oli pään päällä. Kaupan purku ei tullut kyseeseen, koska sen odottelu olisi voinut viedä vuosia ja koimme järkevämmäksi olla odottamatta, vaan päätimme remontoida talon. 


Oikeudenkäynnissä kävi periaatteessa hyvin ja voitimme taistelun, mutta tuomari oli hyvin sovitteleva ja vaikka voitimme 2/3 jutusta, päätti tuomari langettaa molemmille maksettavaksi omat oikeudenkäyntikulut, jotka meidän osalta olivat 30 000 euroa miinusta myyjälle langetettavasta korvaussummasta. Mahdollisuus olisi ollut valittaa Hovioikeuteen, mutta 2,5 vuoden oikeustaistelu vei voimat ja päätimme antaa olla, sillä löysässä hirressä taas vuosien roikkuminen ja korvausrahojen odottaminen oli niin suuri henkinen arvo, että hyvinvointi meni rahan edelle, jonka takaisin saamisesta ei ollut edes varmuutta. 




Olin pitkään katkera ja  muutettuamme remontoituun kotiimme halusin myydä kodin ja unohtaa pahat muistot. Mies tuumi, että olemme niin paljon taistelleeet ja pitkään, että meidän tulisi arvostaa kotiamme, jonka eteen kävimme yhden elämämme suurimmista helveteistä. 




Meillä oli varaa taistella, mutta entä ne joilla ei ole, joiden on pakko asua homeloukussa tai jättää talonsa raunioiutumaan ja muuttaa vuokralle ja samalla asuntolainan juostessa. Elämä ei ole reilua ja aina kun haistan jonkun ohi vilahtavan ihmisen vaatteissa homeen tuoksun, minulle tulee fyysisesti huono olo ja vanhat muistot nousevat pintaan. En ole se oikea henkilö, joka uskaltaisi sanoa toiselle ihmiselle, että olet astumassa elämäsi helvetillisimpään suonsilmään ja toivon, että selviät siitä. 



Tätini sanoi meille toivottomuuden hallitessa mieltämme, että ”vastoinkäymiset jalostaa”. Silloin ajattelin, että juu ihan ok viisaus, mutta jälkikäteen olen oivaltanut, että hometalokatastrofi ja oman lapsen sydänvika ovat asioita, jotka ovat liimanneet mieheni ja minut vahvasti yhteen. Tiedän, että rinnallani kulkee vankkumaton kallio, joka ei taivu eikä mene rikki silloin kun elämä pahiten koettelee. Jos jotain hometalotapaus opetti, se näytti minulle vahvan rakkauden. 

Miten teillä, kokemuksia vastaavasta, tuttuja, epäilyksiä kosteusvaurioista? Tälläinen postaus syntyi tällä kertaa, mutta kenties tätäkin asiaa oli aika blogissa sivuta, onhan se niin olennainen osa minuutta, joka teki minusta vahvemman ja ehkä myös empaattisemman, mutta myös varovaisemman sen suhteen, ettei koskaan voi tietää minkälaisen tragedian keskellä kukin elää.