Avainsana: mitentäältäpääseepois

Miten täältä pääsee pois?

Miten täältä pääsee pois?

*Kirja putkahtanut postiluukkuun ylläripyllärinä eli saatu

”Miten täältä pääsee pois?” Kirjan nimi voisi hyvin kuvata tämän hetken koronasyksyn tunnelmia. Keväällä jaksoi tulevan kesän turvin. Kesällä näytti jo valoisammalta vaikka sisuksissa kumisi, että sieltä se tulee, koronasyksy.

Kaikkia meitä huolettaa varmasti samat asiat, maailman tulevaisuus ei tällä hetkellä näytä valoisalta ja sen arvaamattomuus kenties kaikkein huolestuttavimmalta. Toisaalta elämä muutenkin on arvaamatonta, et koskaan voi tietää milloin se viimeinen eräpäivä on omassa pakkauksessa ja toisaalta hyvä niin.

Maailman tilanne kuitenkin auheuttaa lievää ahdistusta ja elämän tuskaa. Elämä ja äiti maa on näyttänyt voimansa ja tietynlainen turvallisuuden itse kehittämä keinotekoinen pohja on viety pois. Kaikkihan me kuitenkin olemme tienneet, ettei maailman meno voi näin maapallolla jatkua, jotain tapahtuu varmasti ja korona saattaa olla vasta varoituksen ensikuiskaus.

Mistä ammentaa voimia sitten, syksy ja pimeys on monille muutenkin masentavaa aikaa vaikka toki syksyssä puolensa on. Lämpimät villashaalit, kirjat, mässyttämisen lisääntyminen eli hakea turvaa herkuista, kynttilänvalo, takkatuli, lämpöiset tohvelit, villasukat, ulkoilu, kuuma juoma.

Eilen tuntui juuri tältä, kirja kouraan, kuumaa Pumpkin spice eli kurpitsalattea ja Diana kisun viereen käpertyminen aamupalan kera.

Päätin tarttua yllättäen postilaatikkoon kolahtaneeseen Maiju Markkasen ja Tero Tiittasen kirjaan, joka sopii niin sinkuille kuin entisille sinkuille ja paljastaa ne kaikkein koomisimmat ja hirveimmät treffit. Luin kirjan siltä istumalta ja en tiedä minkälainen fiilis nousi päällimmäiseksi.

Huvittunut? Surullinen, tyyliin onpa maailmassa paljon outoja ihmisiä tai sitten sitä on itse ihan outo ja toki toisesta ihmisestä jokin itselle normaali voi olla outoa ja päinvastoin.

Tai miten jokin kommellus treffitilanteessa voi olla se kuolemanisku kenties muutoin aivan erinomaisesti alkaneelle orastavalle ihmissuhteelle. Se kirjasta valkenee, että maailmaan mahtuu monenlaista hiihtäjää. Kirja on paikka paikoin hauska niissä kohdin, kun nauretaan etenkin itselle tai jos on tullut törmättyä hyvin omituiseen hiihtäjään.

Kirja on kaikkinensa kepeä ja äkkiä luettu, mutta hyvä muistuttaja arvostamaan omaa kumppaniaan ja tilannetta missä on. Mutta jos jokin on varmaa, niin epävarma, joten eihän sitä kukaan koskaan tiedä, milloin elämä tuokin uuden eteen ja joutuu lähteä deittailemaan uusia ihmisiä.

Kirja kertoo aika pitkälle epäonnistuneista deiteistä, hieman vähemmän on niitä, jotka ovat johtaneet elämää suurempaan rakkaustarinaan. No toki suojamuuri pitää olla ja ensimmäinen kohtaaminen on aina kriittinen tilanne, jolloin suojaukset ovat mahdollisimman korkealla ja pieninkin moka, lipsahdus, lausahdus, röntyily, kaatuilu, voi olla se mikä päättää tärskyt tai sitä haluaa itse kiitolaukkaa paeta paikalta, kun on jotkut jättiskalsogit putkahtaneet vaikka lahkeesta kesken toisen silmiin katsomisen.

Aloin tietenkin muistelemaan omaa treffielämää, mutta en muista siitä juuri mitään, oliko edes deittielämää? Muistan miten mieheni kanssa kohtasimme ja miten kaikki siitä jatkui. Jotain sälää muistan menneisyydestä, kenties jotkut leffatärskyt tai jotkut kaveriporukassa hillutut vapputreffit. Juttuja joista ei ikinä tullut mitään tai jos tulikin, ne jutut päättyi hyvin kauan sitten.

Toki ennen miestäni oli muutama pitempi suhde, mutta en vaan millään muista mitään deittailua enää. Ehkä mieli on vaan kiinteiden yhteisten vuosien vuoksi luopunut jo vanhojen juttujen ajattelusta. Mutta varmasti silloin, kun kävimme baareissa, juttua riitti ja naurua myös, mitä oli itse tullut törttöiltyä ja mitä deittikumppani oli sanonut tai tehnyt.

Saletti ainakin on, että olin sen verran ujo, etten varmasti ollut maailman helpoiten lähestyttävä treffikumppani. Lisäksi pidin suojaukset erittäin korkealla siihen asti, kunnes olin valmis vakavampaan suhteeseen. Tyyliin ota tai jätä juuri tälläisenä kuin olen.

Ei liian kaunisteltua totuutta ja miksipä niin, sillä totuushan selviäisi ennemmin tai myöhemmin kuitenkin. Se se vasta noloa olisi ollut, jos toiselle huonot puolet olisi selvinnyt paljon myöhemmin, parempi oli vaan läväyttää ne tiskiin heti.

Moni aiemmin blogia lukenut toki tietää miten mieheni olen kohdannut, mutta kerrottakoon tuo tarina vielä kerran, sillä onhan se sellainen, että ihme, että treffit syntyi ja ollaan tässä nyt.

Tosiaan ei ollut montaa kuukautta, kun olin eronnut edellisestä suhteesta ja en todellakaan ollut uutta kumppania hakemassa. Olin heittänyt hanskat tiskiin, luovuttanut ja tuuminut, että näin se sitten on, meikäläisestä tulee vanhapiika. Ajatus tuolloin tuntui jopa jotenkin lohdulliselta ja turvalliselta.

Lähdin torstai-iltana baariin työkamun kanssa, jota en silloin oikeastaan edes tuntenut vaan baariin lähtö oli hetken mielijohde. Tästä työkamusta tuli kuitenkin hyvä ystävä.

En juonut tuolloin vielä kahvia, mutta niin siinä vaan kävi, että illan kuluessa kehitin jonkun kahvidrinkin, jota ryystin pitkin iltaa tyytyväisenä, pyytäen samaan lasiin täyttöä. Drinkit ja väkevä alkoholi ei ole meikäläisen juttu, joka olin tottunut hieman kepeämpiin juomiin.

Siinä se kahvilusikka sitten törötti ylösalaisin kahvimukissa ja valkoinen paita oli märkänä kahvista. Älä tule lähelle nuttura taisi olla jo aika vinossa ja kenties älä tule lähelle silmälasitkin. Muistan, että pyrin mahdollisimman ”tätimäiseen” ulkoiseen ilmaisuun, ettei kukaan vaan tule edes mitään ehdottelemaan, koska olin tyytynyt kohtaloon, ei enää miehiä.

Ravintolan portaissa kompastuin suoraan mieheni syliin ja takaisin katsoivat tuikkivan iloiset silmät. Silmiin katsellessa tuumasin, että wow, miten joku voi katsoa noin hyväksyvän lämpimästi näin sekopäisen törttöilevää tapausta.

Mies saattoi taksilla kotiin ja tuli vielä luokseni yhdelle drinkille, ei siis muulle. Nalle hahmoilla varustettu jumpsuit päälle ja Nalle Puh tohvelit, joissa oli isot Nalle Puh pehmot päässä, oli Nalle Puh vaihe silloin. Tarjoilin olutta, joka oli vahingossa ykkösolutta, väärää oli tullut kiireessä kaupasta kahmittua. Ykkösolut jotenkin nauratti meitä siinä tilanteessa, ei siihen aikaan ainakaan kukaan juonut ykkösolutta.

Keskustelu meni kuitenkin heti syvällisille vesille ja hörhöily jäi ravintolaan. Joten ykkösolkkosen jälkeen ja miehen lähtiessä omaan kotiin, sovimme treffit jos toisetkin ja eipä aikaakaan, kun kotini oli pakattu muuttoautoon ja muutimme Latviaan neljäksi vuodeksi.

Pitäisi kysyä mieheltä mitä meikäläisessä näki. Miehellä ei todellakaan mitään Nalle Puh fetissiä sun muuta ole, mutta taisi meikäläisen vermeet olla yksinkertaisesti sivuseikka ja sielujen sympatia se juttu. Pikemminkin miestä ihmetytti asunnossa parveilevat kolme kissaa. Mitäs kissanaisista sanotaan, outoja huuhkajia kaikki. No kissanaisena on pysytty ja pysytään.

Monet kerrat olemme kyllä tälle kohtaamiselle naurettu, siinä oli kuitenkin jotain sellaista kummaa, kumpikaan ei ollut etsimässä uutta kumppania, se vaan tapahtui. Tuntui, että tunsimme toisemme heti ja kaiken valossa tänä päivänä tuntuu samalta, vaikka vuodet ja elämän ulkopuoliset paineet toki ovat virittäneet parisuhdetta välillä niin, että tuo tuttuuden tunne ei aina ole ollut niin tiiviisti läsnä, mutta aina siellä jossain horisontissa kuitenkin.

Yritin mielensopukoista oikein kaivaa, että mikä olisi ollut menneisyydessä sellainen kokemus, joka olisi ollut hyvin outo. Mutta kyllä muistaakseni elämän aikana olen tavannut ihan normaaleja ihmisiä, joiden kanssa kemiat eivät vaan ole kohdanneet ja treffit ovat lopahtaneet siihen. Tai sitten olen itse outo ja muiden outous on ollut aivan normaalia, näinkin asianlaita voi hyvin olla.

Jos nyt olen pahemmin edes deittaillut? Jos ollenkaan. Tälläinen deittailukulttuuri ei oikein ollut oman aikakauden juttu.

Millä ihmeellä ihmissuhteet sitten syntyi? Omissa piireissä hyvin usein baareissa ja varmasti monilla työpaikan tai harrastusten kautta. Baari-illan päätteeksi mentiin joko porukalla jatkoille tai vaihdettiin puhelinnumeroita ja sitten jännitettiin, jättikö tämä tapaus puhelinvastaajaan viestin. Voi sitä jännitystä, kun puhelinvastaajassa vilkkui valo.

Heti kun mietin miten mieheni kanssa olemme tavanneet, tuli paljon parempi mieli. Kun arki raksuttaa, joskus on hyvä palata siihen ensihetkeen, kun kaikki oli uutta ja jännää ja nähdä oma rakas siinä valossa. Vaikka toisaalta en kyllä haluaisi palata siihen alkuaikaan, on se vaan rankkaa tutustua uuteen ihmiseen ja oppia olemaan vapautunut toisen seurassa.

Aikamoinen matka ollaan kuljettu ja kaapin paikan etsiminen ei ole aina ollut helppoa kuin heinänteko. Nykyinen seesteisyys ja syvempi rakkaus, yhteenkasvaminen, vaikeuksista voittoon fiilis, ymmärrys ettei ole täydellisyyttä, ei jotain mielikuvan satuprinssiä ja satuprinsessaa, mutta jotain hyvin lähelle. Ymmärtää oma ja toisen inhimillisyys ja rakastaa kaikesta huolimatta. <3

Nyt olisi kuitenkin enemmän kuin mahtavaa kuulla, miten te olette tavanneet nykyisen, entisen, nuoruuden rakkauden kenen tahansa kanssa. Hulluja treffikokemuksia olisi toki hauskaa myös kuulla ja hyviä treffikokemuksia. Mitä vaan jutustelua rakkaudesta, sen syntymisestä tai ei syntymisestä.

Mukavaa viikon jatkoa kaikille. <3