Pelko
Eilinen oli aika mielenkiintoinen päivä ja tuntuu, kuin jokin kohtalonsormi olisi käynyt tuikkaamassa. Olin aamupäivällä keskustelemassa Mia Kankimäen kirjasta ”Naiset joita ajattelen öisin.” Tästä kirjasta tulee myöhemmin blogiin syvempää analyysia ja samalla myös äänikirjoista, miltä tuntuu kuunnella kirja äänikirjana.
Kerrottakoon kuitenkin Kankimäen kirjan yksi punainen lanka ja se on rohkeus. Rohkeus tehdä asioita siitä huolimatta, vaikka pelottaa. ”Yritä olla reipas.” Kirja sai jälleen kerran ajattelemaan pelkoa ja miten pelko turruttaa ja miten pelko ottaa välillä enemmän valtaansa. Miten haurailla hetkillä sitä on vielä pelokkaampi.
Joskus omalla kohdalla antaessa pelon ottaa vallan, on kyseessä myös henkinen laiskuus, aina ei jaksa taistella. Olen miltei varma, että tietyt lapsuuden elementit ja myös raskaat oikeustaistelut ja lapsen sydänleikkaus ovat tehneet minusta vahvan, mutta samalla hauraamman, jotenkin herkistyneemmän ja myös ajoittain voimattomamman. Elämän valot ja varjot ovat näyttäytyneet ja luonnollisestikaan näiltä ei kukaan säästy. Keskustellessa eri ihmisten kanssa, meillä kaikilla on omat mörkömme, omat suden hetkemme, omat traumamme.
Omia pelkoja ja traumoja olen käsitellyt paljonkin ja mieheni kanssa olemmekin kovia keskustelemaan kaikista asioista, niin päivän polttavista, menneestä ja tulevasta. Joskus palaamme surullisiin aiheisiin ja huomaamme yllättäen työstävämme vanhaa murhetta, jonka luulimme olleen jo käsitelty. Mutta mitä enemmän puhuu, sen enemmän pelko hälvenee.
Eilen keskustelin illalla kahvilla Souliinan kanssa, miten joskus täällä blogissakin on vain helpointa tarttua kaikkeen kauniiseen, kauniisiin vaatteisiin ja kosmetiikkaan. Miten ne herättävät siltikin esteettisiä tuntemuksia minussa, mutta miten niistä on kepeämpää kirjoittaa.
Mitä pitempään olen kirjoittanut blogia ja mitä enemmän tänne on löytänyt lukijoita sen enemmän välillä pelko ja paine miellyttää, tasapainottelevat keskenään. Välillä joudun kuiskaamaan itselleni, älä pelkää ja tee omaa juttuasi kuunnellen sydäntäsi.
On totta, että vaikka olenkin osittain turtunut anonyymien haukuille, on huolestuttavaa ajatella, että jossain on ihmisiä, ihminen, joka stalkkaa kaikkea kirjoittamaani, lainaa vanhojenkin tekstien kipupisteitä, koittaa nitistää elämäni voiman loata minut. En käytä aikaa kyseisen henkilön tai henkilöiden analysointiin, en lainaa heidän sanomisiaan, mutta kaikkeen on tartuttu, minussa ei ole enää jäljellä sellaista mutkaa blogin puolella tai ulkonäön, johon ei olisi tartuttu.
Ei se yksittäinen haukku vaan se, että tuolla jossain on ihminen, joka haluaa pahaa minulle.
Siksi vastaan sinulle kultainen anonyymi Tiina, joka annoit eiliseen postaukseen niin kauniilla tavalla rakentavaa palautetta blogistani, tavalla jota syvästi arvostan. Joskus ihmisen täytyy seilata turvallisimmalla vesillä, jotta uskaltaa taas olla rohkeampi. Joskus ihminen tarvitsee vain kunnon potkun peffaan ja kiitos sinulle Tiina taasen tästä ”potkusta” ja Souliinalle eilisestä kahvihetkestä ja pelon käsittelystä.
Siksi vastaan sinulle kultainen anonyymi Tiina, joka annoit eiliseen postaukseen niin kauniilla tavalla rakentavaa palautetta blogistani, tavalla jota syvästi arvostan. Joskus ihmisen täytyy seilata turvallisimmalla vesillä, jotta uskaltaa taas olla rohkeampi. Joskus ihminen tarvitsee vain kunnon potkun peffaan ja kiitos sinulle Tiina taasen tästä ”potkusta” ja Souliinalle eilisestä kahvihetkestä ja pelon käsittelystä.
Yritän siten jälleen, peloista huolimatta, olla halvaannuttamatta sisäistä ääntäni, vaikka on ihmisiä, jotka haluavat minun vaikenevan, jotka seuraavat jokaista sanaani ja jotka haluavat jollain tasolla häväistä minut. Elän kuitenkin hyvän ilmapiirissä, joten siitä kannattaa ammentaa rohkeutensa, aina olla omin itsensä, välillä sielun sopukoitaankaan säästelemättä.
Tästä syystä en jatkossa myöskään enää julkaise ikävällä tavalla hekilökohtaisuuksiin meneviä kommentteja ja nytkin pahimmat kommentit olen jättänyt julkaisematta. Minulla on myös perhe, jotka lukevat blogiani ja tälläiset kommentit haavoittavat myös lähimpiä ihmisiäni.
Palatakseni Mia Kankimäen kirjaan ja hänen pettymykseen idolisoimaansa Karen Blixeniä kohtaan, koska Karen ei ollutkaan niin vahva, kuin antoi kirjoissaan ymmärtää. Vahvinkin ihminen on heikko ja hauras ja oman heikkouden tunnistaminen ja hyväksyminen tekee meistä vahvoja. On siten aika valjastaa oma sisäinen leijonani esiin, peloista huolimatta.
Jos Mia ajattelee Yönaisia öisin ja kohtaa omat pelkonsa ja kriisinsä peilaten heidän kautta. Kohtaan minä taasen suden hetkinä oman itseni raadollisimmillani ja samalla myös elämän.
Välillä voin olla jopa niin ”peloissani”, että mietin täällä jopa, mikä on teidän silmiänne miellyttävin fontti tai fontin koko. 🙂 Onneksi on kuitenkin aamu, joka yleensä kirkastaa mielen, valon valtava voima.
Välillä voin olla jopa niin ”peloissani”, että mietin täällä jopa, mikä on teidän silmiänne miellyttävin fontti tai fontin koko. 🙂 Onneksi on kuitenkin aamu, joka yleensä kirkastaa mielen, valon valtava voima.
Mitä sinä pelkäät, teetkö asioita peloista huolimatta, myös siis sellaisia asioita, joita ei olisi pakko mutta koska sisäinen äänesi kuiskii sinua tekemään?
Sydämellistä keskiviikkoa kaikille. <3
