Kepein kuvin ja aavistuksen synkin mielin
No mutta asiasta pinnallisempaan. Koska kepeää murehtimistakin valittevasti on, ihmismieli on siitä kummallinen. Kepeää murehtimista mahtuu elämään niin kauan, kuin ne vakavat murheet tai vaikka mahdollinen sairastuminen vievät kaiken tilan ensimmäisen maailman turhilta ongelmilta.
Eilen mietin hetken, että voinko julkaista Instagramissa tätä ilon täyttämää kuvaa, sillä tämän kuvan nappaisi meidän aikuinen tytär ns. salaa, tilanteessa jossa asukuvahommelit oli onnellisesti ohi.
Mietin, altistanko itseni taas hammashaukkujalle, joka vuosia piikitteli hampaistani, että tee niille jotain, ne ovat aivan hirveät ja mene nyt hyvä ihminen oikojalle. Noh suoria hampaita kun ei voi oikoa, vaan tosiaan nuo etuhampaiden sivuhampaat ovat lyhyemmät kuin etuhampaat eli implantit niihin voisi laittaa, mutta haluanko?
En ole koskaan pohtinut hampaitani, että tässäkö on nyt yksi Suomen karmeimmista hammasrivistöistä ennen, kuin anonyymi alkoi niistä nakertamaan ja vuosien ajan. No nyt sitä sitten miettii, että pitääkö antaa anonyymille valtaa, että pitää vaan esittää, ettei mikään tunnu missään.
Aina tulee olemaan ihmisiä, jotka eivät tykkää, joita ärsytän, joiden mielestä omaan kamalan hymyn, olen vaikka mitä, vaikka se ylinnokas herhiläinen. Aamukahvilla Henriikka kerran minulle viisaasti sanoi, ”mutta sehän on heidän ongelma, eikä sinun.”
Heh kyllä on ensimmäisen maailman ongelmia ihmisillä, jotka käyttävät aikaansa muiden ihmisten arvosteluun ja vielä niin pinnallisista asioista. Maapallo on täynnä räikeästi pukeutuvia, meikkaavia ja blondattuja hiuksia ja erilaisia hammasrivistöjä.