Syyllisyyden tunne, miksi odotan aina pahinta?
Eilen huomasin, että blogiini tuli hurjasti liikennettä Karkkipäivän Sannin blogista ja heti pomppasi sydän kurkkuun, eritoten kun tiesin Sannin juuri kirjoittaneen aiheesta ”Läpinäkyvyydestä ja blogimainonnasta”. Ensimmäinen ajatus mikä mielen päälle pulpahti, oli puhutaankohan siellä blogistani pahaa ja hieman pelonsekaisin tuntein aloin kahlaamaan lukijoiden kommentteja, mutta löytämättä sieltä mitään blogiini viittaavaa. Lopulta oivalsin lukea ihan kokonaisuudessaan Sannin blogiteksin ja jos nyt aikani makusteltuani ymmärsin tätä Sannin lausetta oikein ”Nostan hattua myös sellaiselle läpinäkyvyydelle, jossa tämä vaikutin tuodaan rehellisesti esiin. Eli ilmeisesti loppupeleissä Sanni kuitenkin arvostaa rehellisyyttäni minkälainen bloggaaja olen, vaikka muutoin hän uskaltaa olla rohkeampi tuotearvioiden suhteen. Eli minähän nostan blogiin vain helmet, Sanni uskaltaa antaa tuotteita kohtaan kritiikkiä. Noh tähän asiaan enempää pureutumatta jäin yön yli pohtimaan miksi heti odotin pahinta?
Tiedättekö sen tunteen kun pomo pyytää huoneseen ja heti on sellainen olo, mitähän olen tehnyt väärin tai kun näet poliisin liikenteessä tulee tunne, että kohta saat sakot, koska olet tehnyt varmasti jotain väärin liikenteessä. Tai jos joku haluaa avata kanssasi keskustelun, hei haluan jutella kanssasi eräästä asiasta, päälle liimaantuu tunne, nyt on jotain kamalaa tulossa tai jopa, olenko loukannut jotenkin kyseistä ihmistä?
Miksi onnellisessakin elämässä reppu on täynnä kiviä ja kivet edustavat syyllisyyttä. Miksi syyllisyyden tunne kulkee jatkuvasti matkassa ja omalla kohdalla aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta. Tunne on sellainen, että koen joka suuntaan vajavaisuutta ja jopa miellyttämisen tarvetta. Miellyttämisen tarpeesta olen yrittänyt päästä eroon vahvasti päättäen ja mitä enemmän tulee ikää sen vähemmän haluan miellyttää ja oikeastaan sen vihaisemmaksi tulen, koska olen ollut itselleni huono, mitätöinyt omia tunteita ja tarpeita.
Ihmissuhteita saattaa päättyä, koska huomaan, että ne ovat perustuneet yksipuolisuuteen tai miellyttämisen tunteeseen, tunteeseen etten voi ystävyyssuhteessa olla oma itseni. Mitä enemmän on tullut ikää, olen rohkeammin oppinut sanomaan ”ei” ja oppinut olemaan tuntematta siitä syyllisyyttä. Myös vastaan sanominen on viime aikoina päässyt huuliltani. Kuitenkin kun sanon ”ei” tai sanon vastaan tulee pintaan tunne, että olenko nyt kamalan itsekäs? Joudun käymään henkistä taistoa oman itseni kanssa siitä, että minulla on oikeus ajatella itsekkäästi itseäni, kieltäytyä asioista jotka eivät miellytä ja elää omaa elämääni, minun näköistä. Joillekin asia voi olla kauhistus, mutta hyvät ystävät eivät ole huomanneet muutosta, sillä heidän seurassaan olen aina voinut olla oma itseni ja jopa uskaltanut sanoa heille ”ei”.
Silti tunsin tänä aamuna itseni surulliseksi, sitä ihmistä kohtaan joka olen aiemmin ollut, syyllisyyden ja häpeänkin taakan lannistama ja suren tätä nykyistä minääni joka jo tietää etten ole vielä aivan perillä, vaan vielä on pitkä polku matkattavana, jotta vapautuisin ja voisin lopulta olla aivan aidosti oma kulmikas itseni. Apua mikähän hirviö minusta vielä kuoriutuukaan tuli väkisinkin mieleeni ja taas negatiivinen ajatelma, huumorista huolimatta.
Pyrin olemaan aito, niin aito kuin voin vaan olla, mutta onko se aitoutta, että voin suoraan puhua vaikka virtsavaivoista, mutta en onnistumisista, että onnistumisistakin joutuu tuntemaan häpeää. Muistan aina kun asuimme Latvian Jurmalan pitsihuvilassa ja meillä kävi puutarhuri ja miten tunsin syyllisyyttä ja häpeää siitä, että meillä oli varaa palkata puutarhuri ja toinen oli jo eläkeiässä ja joutui tekemään lisäksi töitä. Mieheni vastasi syyllisyyden tunteisiini silloin niin, että puutarhuri on varmasti iloinen, että on saanut töitä, osaisitko ajatella tämän niin päin. Silti tuntui pahalta asua isossa talossa ja katsoa kun toinen selkä kumarassa kuokki meidän pihaa. Tunsin häpeää siitä, että meillä oli jotain enemmän kuin hänellä, vaikka tuo on hirmuisen yksioikoisesti ajateltu, onnellinen elämä ei rakennu pitsihuviloista.
Syyllisyyden tunne ei kata vain omaa itseä ja omia tekoja vaan pahaa mieltä ja syyllisyyttä myös muiden ihmisten teoista ja tunteista. Säälin allekin voi romahtaa, tulisi muistaa, että jokaisella on avaimet oman elämänsä onneen ja en voi ratkaista kaikkia muiden asioita, koska niinhän minäkin olen nimenomaan vastuussa omasta itsestäni, ei muut ihmiset. Nämä ovat hirveän vaikeita asioita oivaltaa ja vaativat paljon työstämistä, mutta pienin askelin, ei sitä turhaan sanota elämää matkaksi ja vanhuutta mahdolliseksi tilaksi saavuttaa mielenrauha.
Tämä oli sellainen postaus, että kirjoittaessa kyyneleet kohosivat silmiin eli huomasin taasen avaavani omia lukkojani. Uskon kuitenkin, että tämä kirjoitus oli taas yksi askel eteenpäin kohti taakatonta ja rohkeampaa elämää.
Miten teillä siellä, tunnistatko tekstistä itsesi, miten syyllisyys, miellyttämisen tarve ja häpeä esiintyy, onko hyviä neuvoja miten niistä voisi vaikka pienin askelin vapautua? Vinkata vaikka jotain hyvää kirjaa avittamaan?
Hattarankevyttä päivää kaikille, usko pois, olet sen ansainnut!
