Eilen huomasin, että blogiini tuli hurjasti liikennettä Karkkipäivän Sannin blogista ja heti pomppasi sydän kurkkuun, eritoten kun tiesin Sannin juuri kirjoittaneen aiheesta ”Läpinäkyvyydestä ja blogimainonnasta”. Ensimmäinen ajatus mikä mielen päälle pulpahti, oli puhutaankohan siellä blogistani pahaa ja hieman pelonsekaisin tuntein aloin kahlaamaan lukijoiden kommentteja, mutta löytämättä sieltä mitään blogiini viittaavaa. Lopulta oivalsin lukea ihan kokonaisuudessaan Sannin blogiteksin ja jos nyt aikani makusteltuani ymmärsin tätä Sannin lausetta oikein ”Nostan hattua myös sellaiselle läpinäkyvyydelle, jossa tämä vaikutin tuodaan rehellisesti esiin. Eli ilmeisesti loppupeleissä Sanni kuitenkin arvostaa rehellisyyttäni minkälainen bloggaaja olen, vaikka muutoin hän uskaltaa olla rohkeampi tuotearvioiden suhteen. Eli minähän nostan blogiin vain helmet, Sanni uskaltaa antaa tuotteita kohtaan kritiikkiä. Noh tähän asiaan enempää pureutumatta jäin yön yli pohtimaan miksi heti odotin pahinta?
Tiedättekö sen tunteen kun pomo pyytää huoneseen ja heti on sellainen olo, mitähän olen tehnyt väärin tai kun näet poliisin liikenteessä tulee tunne, että kohta saat sakot, koska olet tehnyt varmasti jotain väärin liikenteessä. Tai jos joku haluaa avata kanssasi keskustelun, hei haluan jutella kanssasi eräästä asiasta, päälle liimaantuu tunne, nyt on jotain kamalaa tulossa tai jopa, olenko loukannut jotenkin kyseistä ihmistä?
Miksi onnellisessakin elämässä reppu on täynnä kiviä ja kivet edustavat syyllisyyttä. Miksi syyllisyyden tunne kulkee jatkuvasti matkassa ja omalla kohdalla aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta. Tunne on sellainen, että koen joka suuntaan vajavaisuutta ja jopa miellyttämisen tarvetta. Miellyttämisen tarpeesta olen yrittänyt päästä eroon vahvasti päättäen ja mitä enemmän tulee ikää sen vähemmän haluan miellyttää ja oikeastaan sen vihaisemmaksi tulen, koska olen ollut itselleni huono, mitätöinyt omia tunteita ja tarpeita.
Ihmissuhteita saattaa päättyä, koska huomaan, että ne ovat perustuneet yksipuolisuuteen tai miellyttämisen tunteeseen, tunteeseen etten voi ystävyyssuhteessa olla oma itseni. Mitä enemmän on tullut ikää, olen rohkeammin oppinut sanomaan ”ei” ja oppinut olemaan tuntematta siitä syyllisyyttä. Myös vastaan sanominen on viime aikoina päässyt huuliltani. Kuitenkin kun sanon ”ei” tai sanon vastaan tulee pintaan tunne, että olenko nyt kamalan itsekäs? Joudun käymään henkistä taistoa oman itseni kanssa siitä, että minulla on oikeus ajatella itsekkäästi itseäni, kieltäytyä asioista jotka eivät miellytä ja elää omaa elämääni, minun näköistä. Joillekin asia voi olla kauhistus, mutta hyvät ystävät eivät ole huomanneet muutosta, sillä heidän seurassaan olen aina voinut olla oma itseni ja jopa uskaltanut sanoa heille ”ei”.
Silti tunsin tänä aamuna itseni surulliseksi, sitä ihmistä kohtaan joka olen aiemmin ollut, syyllisyyden ja häpeänkin taakan lannistama ja suren tätä nykyistä minääni joka jo tietää etten ole vielä aivan perillä, vaan vielä on pitkä polku matkattavana, jotta vapautuisin ja voisin lopulta olla aivan aidosti oma kulmikas itseni. Apua mikähän hirviö minusta vielä kuoriutuukaan tuli väkisinkin mieleeni ja taas negatiivinen ajatelma, huumorista huolimatta.
Pyrin olemaan aito, niin aito kuin voin vaan olla, mutta onko se aitoutta, että voin suoraan puhua vaikka virtsavaivoista, mutta en onnistumisista, että onnistumisistakin joutuu tuntemaan häpeää. Muistan aina kun asuimme Latvian Jurmalan pitsihuvilassa ja meillä kävi puutarhuri ja miten tunsin syyllisyyttä ja häpeää siitä, että meillä oli varaa palkata puutarhuri ja toinen oli jo eläkeiässä ja joutui tekemään lisäksi töitä. Mieheni vastasi syyllisyyden tunteisiini silloin niin, että puutarhuri on varmasti iloinen, että on saanut töitä, osaisitko ajatella tämän niin päin. Silti tuntui pahalta asua isossa talossa ja katsoa kun toinen selkä kumarassa kuokki meidän pihaa. Tunsin häpeää siitä, että meillä oli jotain enemmän kuin hänellä, vaikka tuo on hirmuisen yksioikoisesti ajateltu, onnellinen elämä ei rakennu pitsihuviloista.
Syyllisyyden tunne ei kata vain omaa itseä ja omia tekoja vaan pahaa mieltä ja syyllisyyttä myös muiden ihmisten teoista ja tunteista. Säälin allekin voi romahtaa, tulisi muistaa, että jokaisella on avaimet oman elämänsä onneen ja en voi ratkaista kaikkia muiden asioita, koska niinhän minäkin olen nimenomaan vastuussa omasta itsestäni, ei muut ihmiset. Nämä ovat hirveän vaikeita asioita oivaltaa ja vaativat paljon työstämistä, mutta pienin askelin, ei sitä turhaan sanota elämää matkaksi ja vanhuutta mahdolliseksi tilaksi saavuttaa mielenrauha.
Tämä oli sellainen postaus, että kirjoittaessa kyyneleet kohosivat silmiin eli huomasin taasen avaavani omia lukkojani. Uskon kuitenkin, että tämä kirjoitus oli taas yksi askel eteenpäin kohti taakatonta ja rohkeampaa elämää.
Miten teillä siellä, tunnistatko tekstistä itsesi, miten syyllisyys, miellyttämisen tarve ja häpeä esiintyy, onko hyviä neuvoja miten niistä voisi vaikka pienin askelin vapautua? Vinkata vaikka jotain hyvää kirjaa avittamaan?
Hattarankevyttä päivää kaikille, usko pois, olet sen ansainnut!
Miksi tuntea syyllisyyttä siitä että on varaa!= Saitte antaa kahdelle ihmiselle palkallisen työn. Ilman teitä ne ei välttämättä olisivat saaneet mitää töitä.
Todella ihana koti teillä ollut Latviassa!!!
Latviassa oli aivan eri palkkataso, eli ei meillä kyllä enää omaa puutarhuria ole. 😉 Toki on käyty istuttamassa tuijia ym.mutta se, että joku aina haravoisi ja loisi lumet, juu ei ole Suomessa mahdollista. Tuota kotia on ikävä ja se on kuulemma purettu, asia jota en vaan voi ajatella. Tilalle rakennettu moderni huvila, apua!
<3
Itse Koitan kulkea aina selkä suorana ja puhua asiat suoraan. Jos joku siitä ärsyyntyy, niin en voi sulle mitään. Yritän kuitenkin olla kohtelias, mutta joudun esim keliakian takia puhua myös suoraan, jotta tiettyihin asioihin saataisiin muutosta. Vielä me Tiia saadaan sulta karsittua pois turha syyllisyys. Ihanaa päivää.
Niinpä ja siksi et koskaan koskaan puhu kenestäkään mitään negatiivista. Minä kyllä puran ystävien kanssa, jos joku on loukannut tai ollut suorastaan hölmö, mutta turhanpäiväinen haukkuminen ei ole sopivaa. Se on juuri se kun ei ole rohkeutta sanoa suoraan siinä pelossa, että loukkaa ja sitten loukkaakin itseään. Niin tarvin taas sun positiivisuuskoulutusta. <3 Ikävä <3
Tiedätkö Tiia, ihan kuin minä olisin voinut tämän saman tekstin kirjoittaa. (paitsi että ei olla asuttu pitsihuvilassa eikä ole ollut puutarhuria.)
Olen itsessäni tunnistanut ja tunnustanut äärimmäisen herkkyyden viime vuosina, erityisherkkyyden jota pakenin vuosia. Sen kohtaaminen ja älyäminen avasi paljon: ymmärrys että asioita kokee vain niin vahvasti, että on todella herkät tuntosarvet, juuri tuo myötätuntoisuus niin vahvana luissa, ytimissä ja iholla. Se on kyllä myös eräänlainen suuri lahja, vaikka tuntuukin taakalta välillä. Tunnistatko erityisherkkyyden piirteitä itsessäsi?
Toinen on ylikiltteys. Tähän tarvitaan oma Jyrä että ei tule itse (aina) jyrätyksi. Oma lujuus ja vahvuus, superkanttia, tahdonvoimaa, itsekunnioitusta ja itsesuojelua. Joskus vaikeissa tilanteissa minua on auttanut keskittyminen hengittämiseen, ryhdin suoristaminen ja jos mahdollista tilanteen stoppaus, lisäajan vaatiminen tarvittaessa, palaaminen epäselvään asiaan. Itsen eri suojelu -ja suojauskeinot, periksiantamattomuus tarvittaessa ja lujuusvoima, mm. mielikuvaharjoituksilla.
Hengitysharjoitukset ja itsen sisäinen silitys, rauhoittuminen ja rauhoittaminen ovat myös auttaneet. Ja itse rukoilen paljon. Se on auttanut ihan eniten. <3
Olen myös just sellainen, joka kantaa just noita turhia syyllisyyksiä: niiden kanssa vaan rajojen laittoa: "minä en ole syyllinen nyt tähän" -sanominen ääneen itselle, jos ei oikeasti ole syyllinen. Puhdistamisharjoitukset: asioiden pois-ulospuhaltamiset. 🙂 Ja se, että minulla SAA olla oma omat mielipiteeni, muut saavat vaikka olla ihan toista mieltä. Sellainen terveajattelu ja sopiva määrä jukuripäisyyttä. Asioiden läpikäyntiä ja mutustelua eri näkökulmista. 🙂
Järjen ääni on myös auttanut paljon, samoin tunteiden purkamiset mulla taiteen eri keinot: maalaaminen, runot, kirjoittaminen, musiikki….).
Hups, tulipas nyt pitkä ja vähän sekava kommentti. 🙂 Toivottavasti joku näistä edes avaisi sinua. 🙂
Haleja siulle päivään Tiia <3 <3
Kyllä tunnistan ja erityisherkkyydestä olenkin kirjoittanut ja siellä on hurja määrä kommentteja ihmisten kokemuksista. https://minakokeski-ikainen.blogspot.fi/2015/08/erityisherkka-minako.html
Tuo lisäajan vaatiminen oli muuten hirveän hyvä vinkki eli time out. Se voisi monessa tilanteessa auttaa ja sen otan muistiin. Olet oikeassa, että itselle pitää puhua oikein järkeä, että minä en ole syyllinen tähän ja tähän, ettei kanna liian painavaa taakkaa ja syyllistä aina itse kaikesta, sen alle romahtaa.
Musiikki rauhoittaa, metsälenkki ja joskus hassua kyllä jotkut hyvin rauhalliset televisio-ohjelmat. Ihana kommentti eikä lainkaan sekava, kiitos tästä ja sain paljon ajateltavaa. <3
Paljon halauksia <3
Voi Tiia, koskaan ei voi oikeasti tietää toisen tuntemuksia, ja siksi tuntuu väärältä sanoa näin, mutta taidan todellakin tietää mitä käyt läpi.
Minulla on siis Aspergerin syndrooma ja se on aina tuonut muassaan tunteen siitä ettei kuulu joukkoon, koska sosiaaliset kuviot ovat niin kimurantteja. En osaa aina lukea muita, muut lukevat minua väärin ja olen melkoisen tunneherkkä, kaiken lisäksi olen melko perinteinen hullu tiedenainen, jolla hiukset ovat miten sattuu vaatteista nyt puhumattakaan silloin kun on projekti menossa. Pienestä pitäen minulle taottiin päähän, että ”hymyile ja katso silmiin”, muuten muut eivät pidä sinusta (mikä häpeäntunne siitä minulle syntyikään) ja minähän tein työtä käskettyä. Hymyilen vieläkin kaikille ja katson silmiin (vaikka se on niin julmetun vaikeaa minulle). Minut kasvatettiin miellyttämään muita ihmisiä. Kului vuosikymmeniä ja ihmettelin, miksi minulla on niin paha olla. Huomasin myös tässä 47-vuoden iässä, etten oikein edes tiedä kuka olen, koska olin niin kauan ollut ”jees-ihminen, joka katsoo silmiin ja hymyilee, ettei vaan kenellekään muulle tule paha mieli”. Opin jopa olemaan esittämättä omia mielipiteitäni, koska ne tuntuivat aina loukkaavan jotain (sosiaalisten taitojen luontainen puute) ja siitä tuli ihan konkreettisia ongelmiakin työssäni.
Yht’äkkiä, tai kenties se johtuu tästä keski-iästä, huomasin, että jos minun on aina yritettävä miellyttää muita, niin menetän itseni lopullisesti, enkä koskaan voi sanoa eläneeni minuna. Mieheni hankki minulle Takasen kirjan –Tunne lukkosi. Se oli minulle avartava kokemus, joka sysäsi eteenpäin. Ensimmäisen kerran uskalsin perehtyä omaan syndroomaanikin ja tulla sen kanssa esiin. Tai oikeastaan vieläkin selitän kaikille ”olen todella kökkö koska…” ettei toinen vaan loukkaantuisi. En vieläkään usko, että kukaan oikeasti haluaisi pitää minusta sellaisena kulmikkaana ihmisenä, joka olen. Toisaalta samalla on myös niin vahva tunne siitä, ettei takaisin voi kääntyä. Minun on tultava minuksi. Surullisinta on se, että tiedän matkan olevan vielä pitkä ja osa ihmisistä yksinkertaisesti haluavat minut jees-ihmisenä ja kaikkoavat matkani varrelta. Toisaalta, mitä teen ihmissuhteilla, jotka perustuvat valheelle? Haluan edelleen olla hyvä ihminen ja olla tuottamatta muille pahaa mieltä, mutta minun on tehtävä tämä matka –kuten ilmeisesti sinunkin <3
Ps. Anteeksi pitkä sepustus
Minna
Minna ei mitään anteeksi ja luin joka sanan mielenkiinnolla kun se tänne tuli ja nyt ajatuksella uudelleen. Kaikki kuulostaa monella tapaa hyvin samalta, paitsi ettei minulla ole Aspergeria, mutta juuri tuo, että lapsena on kasvanut tietyllä tavalla äänettömäksi ja muita miellyttäväksi. Tuosta on varmasti jäänyt traumat "hymyile ja katso silmiin" kuin et kelpaisi omana itsenäsi ja juuri kun nuo tilanteet on olleet sinulle haastavia. Itsekin olen ollut hyvin ujo ja tosiaan en minäkään voi sanoa, että tiedän tarkalleen mistä kirjoitat. Mutta riittämättömyyden tunne on hyvin raskasta kantaa. Minusta nämä sinun kommentit ovat aina hirmuisen ajattelevaisia ja viisaita, joten on hyvin hyvin kurjaa, jos tämä ihana aito sinä ei kaikille kelpaa vaan he haluavat yes tyypin. Sillä se kertoo kyllä heidän puutteista, he haluavat helppoja kohtaamisia, mutta kun ei tämä elämä mene niin, välillä on vaikka kulmikkaampi olo ja jokaisen tulisi saada olla oma itsensä, silloin parhain minäkin kukkiin.
Sama täällä matka on pitkä, mutta asioiden tiedostaminen on jo pitkä harppaus kohti päämäärää. <3
Mielestäni muuten se, että kerrot ihmisille, että sinulla on Asperger, tulisi vata heidän silmiä, että tietyt asiat eivät johdu heistä ja heidän tulisi suhtautua avoimemmin.
Kiitos tästä niin paljon, oli aivan mieletön ja ajatuksella kirjoitettu kommentti joka pysäytti ja toi paljon pohdittavaa. <3
Piti oikein miettiä hetki tätä sun kirjoitusta, kun totesin sun kirjoittavan jälleen kerran kuin omasta kynästäni (tosin en osaa yhtä hyvin asioista kirjoittaa).
Koen, että ole ollut aina se kiltti tyttö, joka on jäänyt niiden "kovaäänisten" jalkoihin. En ole juurikaan koskaan osannut tai uskaltanut perustella ja puolustella kantaani, sanottaviani ja tekojani. Näin ollen olen ikään kuin saanut kohtalon, jossa minua sopii vähätellä tai jopa jättää huomiotta. Tuosta kaikesta on juurikin jäänyt sitten tuo pelko, että kaikessa olisi ensimmäisenä kyse jostain pahasta. Nyt vanhemmiten kun olen uskaltanut joissakin asioissa ilmoittaa kantani selvästi ja myös halunnut pysyä siinä sekä lisäksi tähän, että joskus ajattelisin vain omaa parastani, onkin saanut elämäni monessa suhteessa aivan sekaisin. On tullut näitä entisiä ystäviä ja sukulaisia, kun eivät olekaan tottuneet voimakastahtoisempaan ihmiseen.
Ja tuosta syyllisyydestä toisten ihmisten puolesta yritän juuri nyt parhaillaan opetella pois. Tästä en nyt kirjoita tämän enempää, vaikka juurikin tämä asia tavalla tai toisella on viime aikoina taas tullut mieleeni erittäin vahvasti.
Mutta matka jatkuu, ehkä me sit joskus opitaan suhtautumaan asioihin eri tavalla. Tosin itsestäni on kiva, että olen kuitenkin herkkä ja tunteva ihminen.
Ja miehelläsi oli tuohon puutarhuriin juuri oikea suhtautumistapa, vaikka myönnän, että olisin itsekin saattanut ajatella samoin kuin sinä.
Mahtoikohan tästä nyt saada mitään tolkkua…? (epävarmuutta, huomaathan :))
Torstai on toivo täynnä Tiia, ihanaa päivää <3
Höpö osaathan sinä kirjoittaa, luepa oma kommenttisi uudelleen, todellakin osaat!
Kuulostaa hyvin hyvin tutulta, tuo kiltti tyttö ja tiedätkö mikä on kurjaa, että jotkut ihmiset tavallaan käyttävät kiltteyttä hyväksi ja näyttävät omat pimeimmät puolensa, joita eivät esim. vastustaville ihmisille ikinä kehtaisi. Sellainen on surullista ja rumaakin käytöstä. Sitten ihmettelevät mikä tuli kun välit meni ja mitta tuli kiltillä täyteen ja loukkaantuvat syvästi, kuin voisi vihdoin olla heidän aika mennä itseensä.
Juu ja miehet osaavat joskus vaan ottaa asiat rennommin ja järkevämmin. Tuli tolkkua, todellakin tuli, niin hyvä kommentti, kiitos erittäin paljon Tuija ja eikö ole helpottavaa huomata, me emme todellakaan ole yksin. <3
Ihanaa päivää <3
Syyllisyyden ja häpeän tunne taidetaan saada jo suomalaisessa äidinmaidossa. Niin tiukassa nämä tuntuvat olevan. Jäin itsekin pohtimaan ja miettimään kirjoitustasi ja löysin sieltä kyllä itsenikin. Elämä on kuitenkin täynnä asioiden oivaltamista ja ehkä nämä kirjoittamasi asiat kuuluvat myös siihen. Tärkeitä asioita pohdittavaksi… ja kyseenalaistamiseksi. Kaikkea hyvää sinulle! <3
Valitettavasti se on äidinmaidossa, eikö surullista, aivan kuin jokin kulttuurimme ydin. Kiitos kovasti ja juurikin kun oivaltaa, se on aina aimo loikkaus eteenpäin. <3
Samoin sinulle <3
Tämä on vähän tätä, kel onni on, se onnen kätkeköön ajattelua. Itse syyllistyn tähän usein. Luulen aina olevani huonompi kuin olenkaan. Yksi lausahdus tutulta voi aiheuttaa monen päivän pohdiskelut huonosta minusta.
Tarulle sanoin yhtenä päivänä, että hänen seurassaan tunnen olevani ihana, iloinen oma itseni. Hirveästi pitää opetella olemaan positiivisempi ja vain hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. T: Pertti pessimisti Espoosta
Niin totta ja miten sitä pohtiikaan, eikö olekin turhaa ajan ja energian käyttö!
Eikö ihanaa, että sinulla on ystävä, joka saa sen parhaimman esiin. Hih ja juu pessimisti monesti täälläkin, mutta toisaalta optimisti, tuliko tolkkua, no heh ei täälläkään. 😉
Kyllä sä Tiia osaat kirjoittaa niin hyvin ja miten ihmeessä sä kirjoitat juuri sillä tavalla, että ihan kuin olisin itse kirjoittanut (paitsi etten osaa todellakaan kirjoittaa…). Kiltin tytön- syndrooma on täälläkin ollut läsnä aina, aikoinaan työnohjaajakoulutuksessa yksi koulukaveri sanoi, että lue Muumien Näkymätön lapsi ja jotenkin ymmärsin tosi paljon siinä kertomuksessa myös itsestäni.
Iän ja tietysti oman perheen myötä, on oppinut pitämään puoliaan ja puolustamaan omaa kantaansa ja mikä tärkeintä, sanomaan oman mielipiteensä ääneen. Osa ystävistä on karsiutunut pois tämän myötä, mutta onneksi ne kaikkein tärkeimmät ja pisimmältä minut tuntevat, ovat pysyneet ja ihan uusiakin on jopa tullut!
Syyllisyys ja häpeä kuuluvat jotenkin omaan elämääni, tiedä sitten saako niitä koskaan kokonaan häivytettyä, mutta ehkä ainakin liennytettyä… Miten ihmeessä me ihmiset ollaan niin julmia omaa itseämme kohtaan?
Äh, paljon muitakin ajatuksia nosti tuo sinun tekstisi, mutta en osaa niitä sanoiksi tähän nyt pukea…
Kivaa viikonjatkoa!
Voi että Anu, kiitos niin paljon <3
Mutta se vaan kertoo, että emme ole yksin, meitä on paljon ja sehän on sekä tavallaan surullista, mutta toisaalta lohdullista. <3
Totta tuo, kun oma pää nousee, sieltä muutamia ihmisiä saattaa lähteä elämästä pois, niitä joiden seurassa ei ole voinut vapautuneesti olla oma itsensä ja jotka ovat jotenkin pitäneet itsestäänselvyytenä, luulleet jopa parhaaksi ystäväksi, vaikka eivät oikeasti edes ymmärrä ystävyyden hienoutta ja sen kauneutta vastavuoroisena ja miten toiset ihmiset saavat ne parhaat puolet esiin, eikä niitä huonoimpia.
Kiitos kovasti ihana Anu tästä ja zemppiä kaikille meille <3
Kyllä ihmiset aina ymmärtävät kuka on aito ja kuka ei. Aivan turhaan mietiskelet ja syyllistät itseäsi. Jatka samaan malliin kuin ennenkin. Eikö suuri kävijämäärä todista, että teet kaiken oikein.
Enkuli tämä postaus ei koskettanut blogia vaan todellista elämää. En kyllä voi blogin kautta tai kävijämäärien peilata omaan elämään ja omaan persoonaan eli siihe olenko hyvä vai huono. Ne asiat ovat vaan jotain niin paljon syvempää kuin blogin lukijamäärä. Mutta tuo on kuitenkin hieno näkemys, sillä liian usein ajattelen juuri blogistakin, että olen huono tai vertaan itseäni muihin. Joten hirmmu hyvä ja avaava lause, kiitos kovasti rohkaisusta, taisin sitä juuri tarvita.
<3
Syyllistyjä olen minäkin! Milloin tunnen syyllisyyttä liikkumattomuudesta, ruokailuista, toiminnastani… Ihan mistä vaan oikeastaan. Jopa siitä, että en ole positiivisempi!
Pikku hiljaa kuitenkin parempaan päin mennään, näin pohtimalla ne asiat iskostuu mieleen ja muuttuu 🙂
Eikö muuten hirveää koko ajan raksuttaa ja tuntea syyllisyyttä, voi kun en ole tehnyt riittävästi, oikein meidän naisten kirous.
Näin se on, mitä enemmän tiedostaa, sen isompi harppaus eteenpäin.
<3
Mä siteeraan tähän nyt miestäni joka kirjoitta FB-seinälleen tänään näin:
"Ethän sinäkään syntynyt nukeksi
vaan kasvoit sellaiseksi
kun leikki ei lakannut
liikuttamasta"
Pätkä on Juhani Ahvenjärven runosta, johon mieheni kommentoi:
"Kun asetan runon tätä päivää vasten, näen edelleenkin suomalaisen ihmisen, joka kyllä tuntee mutta on opetettu olemaan näyttämättä tunteita. Nykyään siihen sekoittuu kaikenmoiset onnellisuusoppaat ja yltiöpositiivisuutta joka tilanteessa suosivat elämäntapakonsultit, joiden teennäiseltä tuntuviin metodeihin on hankala uskoa. Aivan kuin leikki jatkuisi: älä tunne, ole positiivinen. Pelkästään olemalla jotakin ilman että tuntee niin, on valehtelua. Se on toinen tapa kovettaa itseään totuudelta. Ihmisnukke on täydellinen jaloste liukuhihnaihmisestä, joka ei reagoi. Se ei tee käskystä mitään, vaan liikkuu kun sitä liikutetaan. Ilmeettömän illuusio on paradoksaalinen: aivan kuin häneen ei mikään pystyisi, vaikka joskus on liikuttanut enemmän kuin tämä on jaksanut kantaa. Sitä hän sitten vahvistaa, ulkokuorta, jonka alle on sitten entistä hankalampi päästä."
Jotenkin toi sopi tähän postaukseen. Suomalaisissa vanhoissa sanonnoissa on paljon sellaista, että niillä saisi pyyhkiä takapuolta. Valitettavasti niitä edelleen hienona totuutena meille opetetaan ja uskomalla niihin olemme sitten mukamas parempia ihmisiä.
Olen pitkään miettinyt postausta noista oppaista blogiini, miksi nykyihmiset tuntuvat kovasti niitä elämäänsä tarvitsevan ja sellainen tulee, kunhan saan sanani muotoiltua oikein. Se on selvä, että niillä täytetään tyhjiötä omassa elämässä, johon perustuu niiden suosio.
Sinä sielukas, sydämellinen ihana Jonna ja sinun viisas miehesi jolla on nerokas mieli.
Toivottavasti juuri riisun ja riisun päivä päivältä enemmän tuota ulkokuorta, sillä mitä herkempi ja avoimempi sydän on, sen aidompaa on kaiken kokeminen. <3
Sopi täydellisesti, upea ja sanattomaksi ja mykistyneeksi sai olon ja olisipa upeaa osata asettaa omat sanansa noin hienolla tavalla. <3
Suomalaiset sanonnat on pimeyden hedelmiä!
Nuorena luin oppaita juu ja sainkin niistä valaisua ja viljelin kaiketi myös viisauksia, mutta nykyään jätän mieluiten muiden sanonnat pois ja viljelen vain omiani. <3
Voi kuinka monella tapaa sitä täyttääkään tyhjiötä ihminen.
<3
Syyllisyydestä irti pääseminen vaatii työtä ja toisaalta taas tietyssä pisteessä on hyväksikin, jottei karkaa mopo käsistä.
Miten hienosti todettu! Sanoissasi piilee suuri viisaus, kenties sitä kultaiseksi keskitieksikin kutsutaan. <3
Vahvaakin vahvempi suositus tälle kirjalle: https://www.tunnelukkosi.fi/
<3 <3 <3
Kiitos kovasti vinkistä, käy kurkkimassa <3 <3 <3
Tunnistin itseni todella hyvin ja olen tiedostanut tämän syyllistymisherkkyyteni jo jonkin aikaa. Itselläni se kulkee vahvasti HSP-ominaisuuden kanssa. Kun kaiken kuulee/näkee/aistii/tulkitsee koko ajan sata lasissa – halusi tai ei – niin helposti tulee myös ylitulkittua ja otettua omalle kontolle sellaisiakin asioita, jotka ei omille harteille kuuluisi.
Onneksi tuosta voi opetella eroonkin ja oppia tunnistamaan omat rajansa. Syyllisyydelle osaan nykyään jo useammin sanoa "ei", jos se yrittää puskea päälle. Tietynlainen hälläväliä-asenne olisi meille herkkiksille hyväksi, ettei otettaisi ihan kaikkea ihan niin vakavasti. Mutta helpommin sanottu kuin tehty 🙂
Tsemppiä ja hyvä kun kirjoitat näitä juttuja, joihin muiden on helppo samaistua ♥
Kovin tuttua ja tuosta erityisherkkyydestä olenkin kirjoittanut täällä, siellä on paljon hienoja kommentteja ja en nyt käynyt lukaisemassa, aikaa kun tuosta jo on, että olikohan siellä sinultakin kommentti. <3
https://minakokeski-ikainen.blogspot.fi/2015/08/erityisherkka-minako.html
Totta myös tuo ylitulkitseminen, sitä voi olla väärässäkin monessa, kun kulkee antennit liiankin ojossa.
Hälläväliä olisi kiva olla vaikka edes päivä viikossa, eikö olisi rentouttavaa aivoillekin ja sydämelle. <3
Kiitos kovasti ja kiitos tästä kommentista, on mahtavaa kun ihmiset jakavat omia herkkyyksiään täällä <3 Olen otettu <3
Niin tuttuja tunteita. Etenkin syyllisyydentunne on kulkenut mukana ihan lapsuudesta saakka, osaan arvella mistä osittain johtaa juurensa -todennäköisesti vielä kauempaakin kuin arvailen. Se vaan kuinka siitä oppisi pois. Vielä kun siihen lisätään päälle tunne ettei kuulu oikein mihinkään porukkaan, on sotkupaketti valmis. Onneksi me Tiia ollaan kuitenkin aika vahvoja mimmejä, näillä mennään mikä on annettu, mutta pyritään parempaan <3
Niinpä lapsesta asti, kuin olisi jokin valuvika. Sama täällä, on tullut analysoitua mistä kaikki johtuu, mutta ne kun koskee niin monia muita ihmisiä, niin ne ajatukset jää täältä pois.
Me ollaan ja mehän päästään maaliin jo ennen kuin ollaan mummoja. <3
Täälläkin tunnetaan syyllisyytttä eri asioista, tunnistan kyllä itseni tuosta.
Jos joku ihana asia tulee eteen niin heti alan miettimään mikää asia menee päin peetä, koska sehän kuuluu mun tuuriin. Tämä johtuu siitä, koska olen tuhottoman epävarma itsestäni.
Aivan ihanassa talossa olette Jurmalassa asuneet <3 <3
Voi että ja niin tuttua, että moni hyvä asia on mennyt mönkään, mutta kyllä pitäisi vaan pystyä nauttimaan onnistumisista. Sama täällä aina ollut tuhottoman epävarma, mutta joka päivä ehkä vähän tai hitusen rohkeampi, <3 Jurmalaa en unohda koskaan. <3
Hyvä postaus. Välillä mietityttää, että olenko ihan kamala ja itsekäs, jos sanon joihinkin asioihin "ei", mutta miksi pitäisi tehdä semmoisia asioita, jotka ei yksinkertaisesti miellytä. Kaikki eivät vaan tajua sitä.
Eikö hirveää vaikka terve itsekkyys on jokaisen ihmisen oikeus <3 Siinä on aikamoinen opetteleminen ettei tee asioita muiden mieliksi vaan omasta tahdosta. <3
Ole armollinen itsellesi. Olet ihanin ja sielukkain keski-ikäinen ikinä. Maailman paras!
Voi mun omaa ihanaa, sielukasta ja maailman ihaninta keski-ikäistä <3
Piti oikein lähteä ulos koirien kanssa tekstisi luettuani ja miettiä…..Kyllä tunnistin osasta itseni, mutta voisin sanoa, että olen matkassa jonkin verran sinua edellä. Paljon on tarvittu aikaa ja 'korjaus-liikeitä' että olen nyt tähän tilaani päässyt, mutta vielä on matkaa…
Minut pysäyttiä nyt myös Jonna H:n miehen kommentti runosta ja se on niin totta! Pelästyin, koska ajattelin olenko menossa nyt juurikin tuota kohti? Ojasta allikkoon… Minulle on monesti sanottu, että olen vahva ihminen, mutta sanoja tuskin koskaan saa tietää mitä kuoren takana oikeasti piileksii…vain oikeat ystävät sen tietää. Ja he sietävät myös kulmani pehmeiden kurvien kera <3
Voimia voimaantumiseen Tiiaseni <3
Älä häpeä että olet tunteva ihminen, mutta muista että myös sinä olet ihminen siinä missä kaikki muutkin, ei sinunkaan tarvitse pyydellä olemassaoloasi anteeksi!
Oikeat ystävät heidän kanssaan saa täysin olla oma itsensä, eivätkä loukkaannu jos joskus känkättää tai ei jaksa tavata. Sille aidolle ystävälle ei tarvitse vakuutella, se vaan on. Perustuu varmaan tykätyksi tulemisen tunteeseen ja epävarmuuten, mutta omalla kustannuksella en halua enää kannatella muita, vaan olen mieluiten seurassa jossa saan olla minä ja jossa ei vähätellä vaan jopa nostatetaan. 🙂
Et varmasti ole missään allikossa, kaikkia kommentteja ja tekstejäsi kun lukee, vaan kesäille niityllä. <3
Niin se ihmisyys on kovin inhimillistä. 🙂
Kirjotit niin täysin mun ajatuksista ja tunteista. Syyllisyyttä ja häpeää omista ajatuksista ja omista tunteista, huokaus. Niitten kans oon kamppailu koko elämäni. Vuosien myötä asia on helpottanu, ku on yrittäny kohdata omia tunteita ja syitä niihin. Ku niitä kohtaa ja käy läpi, ni mulla on helpottanu pikku hiljaa, askel askeleelta. Edelleen asian kanssa on paljon tekemistä kyllä, mutta suunta on oikea. Kyllä me tämäkin asia selätetään! <3
Niin askel askeleelta, vaatii mieleltä työtä. Jos painaa villaisella, oireilee. Hyvä on työstää ja kyllä se päämäärä vielä saavutetaan. Zemppiä. <3
Tiia, kun aloittaa vaikka 45+ ikäisenä taistelemaan tuota miellyttämsien halua vastaan, niin noin 50+ tuntuu tosi hyvältä. Vaidoin myös kaveripiirini, supistin sitä ja jätin helmet jäljelle.
Sinä olet samaa tyyppiä kuin minä, sillä syllistyn tosi helposti, mutta nykyään yhä vähemmän ja vähemmän. Sano itsellesi: "Hyvä minä. Hyvä minä Tiia, minä itseni!"
<3
Hyvä tuo mantra, alan opettelemaan. Kyllä se tästä ja toivottavasti 50v juhlia juhlii vapautuneempi mieli. <3
Kiitos Leena <3
Ihan lyhyesti vain tähän kommentoin…ihminen joka kokee jonkinasteista ahdistusta, odottaa aina jotain pahaa tapahtuvaksi. Syyllisyys voi johtua kasvatuksestakin, ja se on kai vähän kuin omatunto, näin olen lukenut. Minusta nykypäivä asettaa liikaa vaatimuksia sille, että pitää olla onnellinen. Siitä onnen jatkuvasta tavoittelemisesta kasvaakin pikkuhiljaa este onnellisuudelle. Kaikkialla pohditaan mitä onni on?
Itselle on tuttua ainakin viime ajoilta, että tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole täysin onnellinen. Minulla on siis huono omatunto siitä, että koen olevani epäonnistunut elämässä.
Kielteiset tunteet ovat onnellisuutta kadottavia.
Hattarankevyttä loppuviikkoa Tiia <3
Hirmu mielenkiintoinen näkökulma ja olisiko tuo sitä jenkkiläistymistä tuo onnen tavoittelu? Toki onnen tavoittelu kuuluukin elämään, mutta pettymysten sietokyky on hyvä ominaisuus. Kenties onneton mieli ja epäonnistumisen tunne ovat muna ja kana.
Ihania unia <3
Mietin juuri eilen syyllisyyden tunnetta viiden vuoden takaa. Olin ensimmäisessä mammografiassa, aivan hermona jo siitäkin kun luulin sen oleva kivuliasta. No, onneksi oli vain epämukavaa. Kun mammografian jälkeen lääkäri vielä ultrasi ja sanoi kaiken olevan kunnossa, purskahdin itkuun. Olin iloinen, että kaikki oli hyvin. Samaan aikaan tunsin kouristavaa syyllisyyttä, että minä sain elää ja iloita terveydestäni, kun rakkain ystäväni oli juuri kuollut rintasyöpään. Tiesin, että ajatukseni oli vähän järjetön, mutta silloin (ja myöhemmissäkin mammografioissa) tunsin niin.
Empaattinen ihminen tuntee omasta onnesta esim.syyllisyyttä ja olen kuullut, että on "ihmisessä" tuntea syyllisyyttä elossa olemisesta menetettyään läheisen. <3 <3 Sinulla ollut ja on suuri suru.
Itse ajattelin joka asiasta aina pahinta. Pelkään että mitähän taas tulevaisuus tuo tullessaan. Tää on varmaan kotikasvatusta, veikkaisin. Johtuukohan paniikkikohtauksenikin tästä?
Uskon että johtuu, paniikkikohtaukset on oire jostain. Monesti merkki, että toimii itseään vastaan, oma ääni ei kuulu riittävästi. <3
Kun luin postaustasi, oli ensimmäinen ajatus, onko Tiiallakin kiltin tytön syndrooma? Itselläni on. Minun on vaikea kieltäytyä, eikä ole helppoa sanoa ei, vaikka hieman olen jo oppinut taitoja hiomaan. Vähän kuin sinäkin. Tällainen syndrooma tuo esimerkiksi työelämässä jatkuvasti ongelmia eteen. Kiltille tytölle kaadetaan enemmän töitä tehtäväksi kuin pystyy tekemään. Siitä seuraa se, että kun joku lähestyy työpistettäsi, ajattelet ensimmäisenä, mitä on jäänyt hoitamatta. Kirottu syndrooma. Yritetään päästä siitä eroon, mutta pysytään kuitenkin yhtä ihanina kuin aina ennenkin.
Kyllä on ja ein sanominen on ollut hirmuisen vaikeaa. Monesti tullut jopa menetyksen tai huonommuuden pelko, kun olen sanonut ein. Koko ajan helpottaa, kun huomaa, ettei läheiset katoa vaikka joskus olisin oikein aidostikin itsekäs.
Juu tästä syystä 30veenä koin työuupumuksen. Niin vaikka olisu terveellä tavalla itsekäs, ei sen tulisi vaikuttaa ihmissuhteisiin. Ne jotka ei asiaa kestä, menkööt. <3
Hyvin kirjoitettu ja paljon tuttua mukana… Itse huomaan kanssa iän myötä tulleeni/olevani päivä päivältä oma itseni! Miksi tehdä tai puhua vain toista miellyttääkseen? Nykyään sanon mielipiteeni suoraan – ja kyllä, toisinaan poden huonoa omaa tuntoa: "miksi piti sanoa niin…" – Koska en ole sanonut mitään pahaa, vaan ainoastaan mielipiteeni ja sen mitä ajattelen… niin ei minun tarvitsisi niitä jälkeen päin miettiä. 🙂
Mukavaa loppuviikkoa Tiia <3
Niin ja sitä pahinta pelkään aina ensimmäisenä, ku joku soittaa tai pyytää puheille!
Eikö jännä, että jälkikäteen tulee pyöriteltyä syyllisyyttä siitä, että ilmaisee oman tahtonsa. Ihan sama täällä, kun joku soittaa. 🙂
Ihania unia <3
Ensinnäkin on aivan pakko ihastella tuota upeaa pitsihuvilaa. Ihanaa, että olet saanut sellaisessa asua!
Ylimääräinen miellyttämisen tarve on minulla hyvin pitkälle jäänyt jonnekin nuoruuteen. Suuri vapautus lähti siitä, kun muutin tänne uudelle kotiseudulle, jossa ihmiset käyttäytyvät sosiaalisissa tilanteissa aivan toisin kuin olin siihen asti tottunut. Jouduin kantapään kautta oppimaan, että ihmiset ovat niin erilaisia, että minun on aivan turha pääni sisällä miettiä mitä joku minulta odottaa. Luuloni osuisi kuitenkin aivan väärään ;). Paras siis toimia aina niin kuin itse hyväksi kokee miettimättä odotuksia ja odottamatta myöskään itse mitään ylimääräisiä. Myönnän kyllä, että tuo tapa vaatii melkoista putkiaivoisuutta. Ammennan oppia miesväeltä ;D
Putkiaivoisuus voi olla haastavaa, mutta ah kuinka vapauttavaa. Sen taidon kun oppisi. Mielenkiintoinen tuo eri seutu ja käytös, tästä haluan kuulla joskus lisää. <3
Nyt vaan ammentaman ukkeleilta viisauksia. 🙂
Hyvin hyvin tuttua. Mistä kaikesta sitä voi ihminen syyllistyäkin, sitä aina ihmettelen kun jälleen kerran löydän itseni syvältä syyllisyyden kuilusta. Tein tai jätin tekemättä, sanoin tai jätin sanomatta. Ni väärin meni. 😬
Tuttua niin tuttua. Helpointa olisi, jos osaisi miellyttää itseään, olisi ainakin yksi tyytyväinen ja periaatteessa se tärkein. <3
Minullakin miellyttämisen tarve on jäänyt lapsuuteen ja nuoruuteen. Eniten se on varmasti vaivannut suhdettani äitiini, jonka kanssa elämä oli vaan niin paljon helpompaa, jos onnistui miellyttämään häntä. Ihan yhtä epämiellyttävänä pidän myös sitä tarvetta, että kaikki mielipiteet pitää kertoa aina suoraan toisille. Jos minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin joskushan voi olla ihan hiljaakin.
Yritän elää toisia kunnioittavasti ja huomioon ottaen, mutta omista lähtökohdistani ja itseäni ja läheisiä kuunnellen. Omien onnistumisten esille tuonnin vaikeus on varmasti naisille yleinen heikkous. Tunnistan sen itsestänikin. Miehet ovat tuossa niin paljon parempia, pitäisi ottaa oppia.
Koen välillä syyllisyyden tunnetta siitä, että itsellä on jotain enemmän kuin muilla. Maailman epäoikeudenmukaisuus joskus suorastaan riipii, samoin se, että kovinkaan moni ei saa ansionsa mukaisesti. Ratkaisuni on käytännöllinen, liian syyllisyyden tunteen iskiessä yritän vain olla ajattelematta asiaa 😉
Olet viisas, sydämen sivistynyt älykkyyden lisäksi. Niin totta tuo, että miksi pitäisi lannistaa ja sanoa negatiivinen, totuuden nimissäkö? Jos jotain lausetta paheksun, "en tahdo loukata, mutta".
Onnistumisista kertominen on taitolaji ja vain oikeanlaisessa seurassa. Hyville ystäville ja perheelle voi kertoa huolet ja mikä parasta onnen aiheet.
Maailmaa ei voi muuttaa, mutta omaa ajattelua voi. Yritetään ajatella, mutta olla ajattelematta silloin kun liika ajattelu on turhaa. <3
Kiitos kauniista sanoistasi Tiia
Totta joka sana <3
Hyvä kirjoitus! Hyvin samanlaisia tunteita ja ajatuksia täällä käydään läpi.
Kiitos kovasti. <3
Tuttu tunne, jotenkin sitä aina miettii asioita kaikista pahimpien skenaarioiden kautta. Joskin vuosien mittaan olen kasvattanut luonnetta niin, että kestän myös arvostelua. Myös negatiivista arvostelua, jos se liittyy toimintaani ja henkilö voi perustella näkemyksensä. Aina voi olla hänen kanssaan kuitenkin asiasta eri mieltä 🙂 Itsepäinen oinas kun olen, omien juttujen takana tuppaan seisomaan. Välillä silloinkin kun olen väärässä 😉
Parasta onkin ettei tarvitse olla samaa mieltä, mutta asioista voidaan riitaantumatta keskustella. Hyvin perusteltu negatiivinen palaute kasvattaa ja siitä voi olla myöhemmin jopa kiitollinen. 🙂
Hyvä kirjoitus, samanlaisten ajatusten kanssa painitaan täälläkin.
Kiitos kovasti <3
Tuo pitsi huvila on niin ihanan näköönen ja voin kuvitella minkälainen sielä on ollut asustaa. Ja ole Tiia onellinen, että Sinä annoit työtä, sitä tarvitsevalle. Varmaan hänkin muistaa sinua lämmöllä ☺
Kieltäytyä ja sano ei onkin niitä asioita johon pitää kasvaa ☺ Nuorempana minäkään en edes ajatellut että monesta asiata olisi voinut kieltäytyä, mutta nyt jo minäkin uskallan sen sanoa ☺
Pyrin myös siihen , että sanon vasta kun ensin ajattelen ja vasta sitten sanon. Niinpä monta kertaa on käynyt niin, että jää hölmönä paikalleen, huuli pyöreänä ja silmät selällään, kun saan kuulla päin näköä sellaista joka todella loukkaa.
Sitten taas ajatukset pyörii pääs, vie jopa yöunet ja syyttää itseään, mitähän nyt oikein oon tehnyt ☺
Miellyttämään en pyri, enkä osaa antaa kehuja ihan kehumisen ilosta, mutta jos on aihetta, niin muistan kyllä vuolaastikin kehua. Jos saan itse kehuja tunnen itseni todella vaivautuneeksi ☺
Sinulle Tiia Ihanuus kivaa viikonloppua ♥♥♥
Pitsitalossa asui hyvä henki. <3
Jäin tuota pohtimaan, että kehuja on tosiaan helpompi antaa kuin ottaa vastaan. Hassuja ihmiset joilla toisin päin.
Kovin tuttua tuo huuli pyöreänä ja jälkikäteen tulee joskus makusteltua, voi kunpa olisin sanonut niin tai näin.
Ihania unia <3
Myös minä olen työstänyt häpeän kysymystä tosi paljon, ja mielestäni päässyt siinä hyvin eteenpäin, tosin pitkän matkan kuljettuani. En häpeä itseäni enää kovinkaan helposti turhista asioista. Koen myös itseni miellyttämishaluiseksi, ein tai kritiikin sanominen on vaikeaa. Mutta kritiikkiä voi harjoitella sanomaan fiksustikin toiselle. Pidän tietynlaista kiltteyttä itsessäni nyt enemmän hyvänä kuin huonona puolena. Kiltteyshän on hyvä asia, kunhan ei anna itseään käyttää hyväksi.
Aurinkoista viikonloppua!
Nimenomaan kun muistaa olla hyvä itselle ja hyvä olohan huokuu kaikkialle. Joskus helpommin sanottu kuin tehty. Sana ei on monesti itsesuojelua ja kun sanoo kyllä liian usein, halutessaan sanoa ei, ihminen usein oireilee monin eri tavoin riippuen ihmisestä.
Kauniita unia ja hyvää mieltä. <3
Kysyit kirjaehdotuksia. Sydämestäni suosittelen Arto Pietikäisen kirjaa Kohti arvoistasi. Lainasin sen kirjastosta ja sitten ostin omaksenikin.
Kirjan nimi kuulostaa juuri oikeanlaiselta ja hienolta. Kiitos kovasti. <3
Aivan ihanan aito postaus, arvostan kovasti! Itse pohtinut monia samoja asioita, etenkin sitä ei:n sanomisen vaikeutta ja kokoajan vapauttanut itseäni monista vaatimuksista joita ainoastaan itse itselleni asettanut!
Sepä se, itse itselleen. Toki lapsuudella ja ympäristöllä saattaa olla näppinsä pelissä. Hiljaa hyvä tulee, jos maalissa häämöttää hyvä olo ja sinut itsensä kanssa. <3
Ihan samoja ajatuksia minullakin. On se ihmeellistä, miten automaattisesti jalka nousee kaasulta, kun poliisiauto tulee vastaan, vaikka ajaisin ihan nopeusrajoitusksen mukaisesti 😀
Tosi hyvä postaus ♥︎
Sitä näkee paljon, oikein letkoja, jotka köröttelevät poliisiauton perässä. Kukapa rohkenee ohittaa poliisia, vaikka poliisi ajaisi alinopeutta. 😉
Kiitos kovasti Kati <3
Hyvä teksti. Itse en tunne syyllisyyttä ja häpeää ehkä tuossa mittakaavassa, mutta toisinaan nekin tunteet tulee ja niiden kanssa on oppinut elämään. Niillä ei ole iso rooli elämässäni. En koe miellyttämisen tarvetta ja olen aina koittanut toimia niin, että olen rehellinen itselleni ja teen/sanon sellaisia asioita joiden takana pystyn seisomaan. Ja mikä tärkeintä, illalla kun katsoo itseään peilistä voi olla tyytyväinen itseensä.
Olen joutunut kärsimäänkin tästä, mutta en koe että minun pitäisi "tuhlata" elämäni miellyttämällä muita saati tuntea syyllisyyttä jostain jota olen tehnyt, jos itse en siitä syyllisyyttä kanna.
Tsemppiä Tiia! Ja eritoten ihanaa viikonloppua!
Nostan hattua hyvästä ja terveestä itsetunnosta ja tuohon kaikkeen pyrin. On ystävä joka kokee myös noin ja hänellä ollut täydellisen onnellinen lapsuus. Tai sitten jotkut vaan ovat enemmän sinut itsensä kanssa, mikä on hienoa.
Kiitos kovasti ja oli tosi hienoa saada myös tälläunen kommentti tänne. Kauniita unia. <3