Avainsana: paljettimekko

Joulun syvin olemus

Tiedättekö, olen ollut hyvin kiittämätön, sillä salaa mielessäni olen tuntenut lähinnä vain ahdistusta joulua kohtaan. Märehtinyt ja pohtinut kaikkea vaivaa ja työtä mitä joulu tuo tullessaan, vaikka kyllähän jokainen tietää, että paineet ovat juuri sen kokoiset, mitkä itselleen asettaa.
Olen myös paljon viime päivinä miettinyt, miksi niin usein helposti sanon ensin ”ei”, vaikka voisin ihan yhtä hyvin ainakin useammin sanoa ”kyllä”.  Tätä ”ei” ja ”kyllä” sanan helppoutta ja sen vaikeutta aloin pohtimaan katsoessani aika kivaa leffaa Netflixiltä nimeltä Claran rakkaat. Elokuvan juoni lyhykäisyydessään on oppia sanomaan ”kyllä” rakkaudelle. Siitä joulun syvimmässä olemuksessakin on kysymys, rakkaudesta, ystävyydestä, perheestä, läheisyydestä ja myös anteeksiannosta. Joulu on aikaa, jolloin annetaan anteeksi kaikki menneetkin kaunat, eikä jouluntoivotuksessa turhaan sanota ”kaikilla hyvä tahto”. 
Ilman ystävien ja perheen välillistä apua en olisi kenties vieläkään herännyt negatiivisesta ajattelutavastani joulua kohtaan. Ystävän nopeasti sovittu tuleminen Porvooseen, tämän aamun toisen ystävän viesti ”lähdetkö Cafe Rongoon aamupalakulholliselle”, johon olin muuten ensimmäisenä kirjoittamassa ”en ehdi”, mutta silloin mielessäni jysähti ajatus, älä monimutkaista, mikset sano vaan ”kyllä”. 

Niin minä pyyhin kännykän viestistä ”ei” sanan pois ja vastasin, ”sopii, mutta näytän ihan hirveältä”. Laitoimme toisillemme valokuvat itsestämme, että kumpainenkin näyttää suurin piirtein saman tason hirveältä. 😉 Pointti oli kuitenkin se, että mukavaa oli, piristyin, teimme yhdessä joululahja-ja ruokaostoksia, eivätkä nekään suoritukset tuntuneet ahdistavalta, kun oli ystävä seurana. 

Ihmiskohtaamiset toivat joulun ilon, ymmärryksen siitä, että minun ei tarvitse olla jouluna yksin ja ympärilläni on ihania ihmisiä ja perhe. Tämän jälkeen iski huono omatunto, miten kiittämätön olen ollutkaan, olen ottanut joulun vain ahdistavana ja stressaavana, kun joulu on se,  joka kerää meilläkin perhjeenjäsenet yhteen. Miten moni viettää tämänkin joulun yksin, tahtomattaan. 

Joulun pieni ihme, on tämä KappAhlin jouluinen tervehdys. Sain eilen viestiä pressitoimistolta, että KappAhl haluaa ilahduttaa juhlakautta joulunpunaisella paljettimekolla, joka muuten näin sivulauseessa, sopii jetsulleen yhteen punaisten paljetti Uggieni kanssa. Mietin mekkoviestin saatuani, etten kyllä täältä Porvoosta varmaankaan enää ehdi lähteä Helsinkiin, että voih miten ihana bling-mekkonen taisi jäädä omalta osaltani pressitoimistoon. 

Kilautin kuitenkin miehelleni, joka kuin ihmeen kaupalla sattui juuri olemaan Helsingissä kyseisen pressitoimiston edessä suurinpiirtein metrilleen ja jo kiireisenä menossa tapaamiseen. Äkkiä kilautus pr-toimistoon, että ”mies olisi ihan siinä lähellä, olisiko teidän mahdollista viedä mekkonen autolle asti jopa?”  Iloinen nuoren naisen ääni suorastaan helähti lankoja pitkin, ”totta kai” ja näin mekko saapui onnellisesti perille ja kahden ihmisen apua tässä tarvittiin. Eli kyseessä on monin tavoin joulun hyvää henkeä huokuva mekko, avuliaisuutta ja hyväsydämisyyttä jokainen pieni joulunpunainen paljetti pullollaan. <3
Ystävien joulutervehdykset saaneet riemun rintaan. Marjo on lukioajoista asti ollut yksi parhaita ystäviäni ja kävyillä hän vittaa yhteen pahimmista painajaisista, jossa unessa minulla kasvoi säännöllisiä käpyjä kaulassa. 🙂 Lisäksi hän viittaa vanhaan onnitteluviestiin, joka on minulla muuten tallella, mutta se ei ole täysin painokelpoista tavaraa mustan huumorinsa puolesta, mutta onnitteluviesti oli kuitenkin aikoinaan City-lehdessä 27-vuotissyntymäpäivänäni ja tänään nauroimme, että huhhuh, onko siitä onnitteluviestistäkin jo 22-vuotta!
Papparainen Oskuakin katsellessa ja välillä huohottavaa ja koko ajan jaloissa pyörivää Samu-koiraa miettiessä oivalsin, että jonain päivänä koittaa aika, jos saan elää niin pitkään, että saatan olla yksin. Kaikki se pöhinä lasten ja kotieläinten kautta on poissa, lapset ovat lentäneet pesästään ja eläimistä aika jättänyt. Silloin sydäntäni saattaa riipiä suuri kaipuu, kaipuu kaikkea tätä vilskettä ja mukamas kiirettä kohtaan, jota minä kiittämättömän tietämättömänä olen sieluni sopukoissa kutsunut ruuhkavuosien ahdistukseksi.

Sydämestä otti, kun viime sunnuntaina leikkasin 96-vuotiaan mummini hiuksia ja mummini yhtäkkiä kesken kaiken henkäisi ääneen ”kaikki ystäväni, mieheni ja sisarukseni ovat kuolleet”.  Mummin lause jätti hiljaiseksi ja keskustelimme mummin sanoista mieheni kanssa koiralenkilläkin ja juuri silloin katsoin tuota Samuakin jo valmiilla kaiholla, että jonain päivänä sinuakaan ei enää ole. Täytyy olla kiitollinen jokaisesta läähätyksestä ja lukemattomista karvoista, jotka levität ympärillesi. 
Joulun syvin olemus on minulle muut ihmiset, sillä ihminen ei ole mitään ilman toista ihmistä. Kun ahdistus tai stressi vähäänkään puskee pintaan, muistan ne kaikki yksinäiset, jotka tämän joulunkin viettävät yksin ja vaimennan kiittämättömyyden äänen muistaen, että mikään tässä elämässä ei ole itsestäänselvää. 

Olen kiitollinen kaikista ihanista ihmiskohtaamisista, ystävän ojentamasta hyasintista, toisen ystävän tarjoamasta kakkupalasta, Fazerin suklaasta, paljettimekosta, eräästä Instagram ystävästä, joka joka aamu toivottaa ”ihanaa päivää ja hyvää yötä”. Ystävyydestä itsessään ja rakkaasta perheestäni. Korteista joita on tullut, vaikka me ryökäleet emme itse niitä enää lähetä. Lahjoitamme joulukorttirahat Suomen sotaveteraaneille ja Sydänyhdistykselle. 

On paljon syytä olla kiitollinen ja joulun ihme rantautui vihdoin omaan sydämeenikin, sen ihmeen sydämeeni taikoivat muut ihmiset ja kiitollisuudentunne rakkaista ihmisistä ja eläimistä ympärilläni. Näen kirkkaana ja paljaana kaiken hyvän ja sanon joululle ”kyllä”, nyt saa joulu tulla. <3