Tämän aamuiset kahvimukikuvat ja aiempi blogipostaus jäivät alitajuntaan pyörimään, miksi toimin kuten toimin?

Kahvimukikuvia selatessa huomasin, että muutamissa kuvissa on hyvin antelias kaula-aukko, juu eihän tälläisiä kuvia tälläisenään voi julkaista. Vaikka voin olla yleisessä saunassa, uimarannalla eli enemmän ihmisten ilmoilla kyllä tissivakoineni kaikkineni. Tosin pyrin käyttämään aina asuja, joissa tämä vako ei näy.

Muiden tissivakokuvat ei niinkään häiritse vaan tämä on asia, jota en itse itselleni salli.

Toinen on varvaskuvat. Jokin merkillinen suhtautuminen on omiin varpaisiin ollut tiedostavasta murkkuiästä lähtien. Aloin piilottamaan varpaitani jo teininä, kesäisissä kotibileissä oli sukat laukussa mukana, joilla saatoin piilottaa varpaani, kenkien jäädessä eteiseen, muiden bilettäessä rohkeasti paljain jaloin. Huomaa tuo tunne ”rohkeasti”, pidin ja pidän muita rohkeampana kuin itseäni.

Näistä varpaiden piilotteluista lähtien olen pohtinut syytä tähän, vieläkään saamatta selvyyttä asiaan, miksi häpeän varpaitani ja en halua, että kukaan huomaa niitä.

Voin toki kesällä kulkea sandaaleilla ja ikä on tuonut armoa tähänkin asiaan, mutta edelleen en halua, että kukaan kiinnittää millään tavalla huomiota näihin ulokkeisiin.

Eli en koskaan laittaisi lähikuvaa varpaistani Instaan tai blogiin vaikka muiden varpaiden tuijottelu Instassa ei niinkään ällötä, etenkään jos varpaat ovat siistit ja puhtaat. Toki aika äkkiä varvaskuvat sielläkin skippaan, mutta muiden varvaskuvat eivät ole lainkaan niin paha asia kuin omani.

Mistä himputista tälläinen tissivako-ja varvasfobia juontaa? Ja onneksi olen sellaisessa pisteessä, että ymmärrän sieluni sopukoissa, että ongelma on vain ja ainoastaan oman pääni sisällä. Sallin kaikkien muiden kukkien kukkia varpaineen ja kaikkine muine ulokkeineen. Ongelma on vain ja ainoastaan minun omani. Kuten pääsääntöisesti ihmisten harmitukset muissa ihmisissä aina onkin.

Bongasin tänä aamuna ihastuttavan Elisa Liiallisuuksia kirjoituksen valokuvaamisesta, että mitäs jos kaikille sallittaisiin vaan valokuvaamisen ilo, eikä arvosteltaisi niitä, jotka kuvaavat ilman suurempia ja älyttömämpiä täydellisyyden tavoitteluita. Kannattaa katsoa Elisan storiesit myös.

Miksi ihmisten pitää päteä, käydä aina arvostelemassa muita, nostattaa omaa häntää, minä en tee ainakaan noin ja meillä on aina tehty näin ja sinun tapasi toimia on huonompi tapa toimia, olet huonompi ihminen kuin minä. Minä olen hyvä ja rakastettu, hyvä muiden silmissä, hyvä itseni silmissä vai olenko?

Ensinnäkin täydellistä ihmistä ei olekaan ja jos jotkin seikat toisessa ihmisessä ärsyttää, tulee katsoa peiliin ja pysähtyä. Miksi tuo ihminen ärsyttää minua, miksi haluan arvostella toista ihmistä, sanoa jopa toiselle ihmiselle pahasti, yrittää opettaa toista ihmistä? Kun tulisi miettiä mitä omassa itsessäni on parannettavaa ja mitä en omassa epätäydellisyydessä itselleni salli, kun olen niin kovin ankara toisille ihmisille.

Toki on silkkaa ilkeyttäkin olemasta, mutta ei siitä sen enempää, puhutaan nyt kuitenkin kehittyneemmästä ihmispersoonasta, kuin silkkaa pahuutta olevasta. Sillä toki voitaisiin miettiä pahuuden syntyprosessia, lapsuus, elämän kokema, voiko lapsi syntyä pahana, mutta tämä onkin sitten jo ihan uuden postauksen aihe tämä.

Kun toinen ihminen herättää vilunväreitä, pääsääntöisesti ongelma on ihmisessä itsessään. Joku voi olla ihailtavan rohkea, pukeutua värikkäästi tai ikäänsä nähden nuorekkaasti, näyttää varpaitaan tai anteliasta kaula-aukkoaan ja kun niitä vilunväreitä herää, silloin on aina hyvä miettiä, miksi nämä asiat toisessa ihmisessä ärsyttää ja eikö nämä asiat ole juuri niitä, joita en itse itselleni salli.

Viisas vaikenee pitää erittäin hyvin paikkaansa, sillä viisas on sinut oman rosoisuutensa kanssa ja oivaltaa jo sen, ettei ole täydellinen ja siksi ei ole koskaan varaa arvostella muita.

Arvostelijat, netissä huutelijat, kiusaajat ja pätijät, he eivät ymmärrä yhtä yksinkertaisinta ja syvintä seikkaa, että huuteluillaan he juuri paljastavat huonon itsetuntonsa, joskus jopa silkan kateutensa, toisella ihmiselle on jotain sellaista mitä itselleen halajaa tai luulee halajavansa. Kateelliselta puuttuu myötelämisen taito, nähdä toisen ihmisen tuska ja haavoittuvaisuus, ilot, koska kateellinen keskittyy vain huomaamattaan siihen, mitä itse on vailla.

Se ymmärrys, että täydellisyys on saavuttamaton olotila ja voi viipyä vain hetkissä ja että juuri epätäydellisyys voi olla täydellisyyttä, etenkin epätäydellisyyden hyväksyminen ja mahdollisuus nauttia omasta epätäydellisestä elämästä. Muiden arvostelu on vain itsepetoksen kupla, suojakeino, laastari pyyhkimään elämän tuottamia omia haavoja pois.

Eli kun tätä vajavaista ihmisraakiletta kauhistuttaa vaikka toisten ”rohkeat” varvaskuvat somessa niin on hyvä muistaa Eino Leinon Hymyilevä Apollo:

Ei paha ole kenkään ihminen,

vaan toinen on heikompi toista.

Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,

vaikk’ ei aina esille loista.

Kas, hymy jo puoli on hyvettä

ja itkeä ei voi ilkeä;

miss’ ihmiset tuntevat tuntehin,

siellä lähell’ on Jumalakin.

Oi, antaos, Herra sa auringon,

mulle armosi kultaiset kielet,

niin soittaisin laulua sovinnon,

ett’ yhtehen sais eri mielet.

Ei tuomitse se, joka ymmärtää.

Mut laulukin syömiä selittää

ja ihmiset toistansa lähemmä vie.

Sen kautta käy Jumalan tie.

Oi, onnellinen, joka herättää

niitä voimia hyviä voisi!

Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,

niin ette niin kovat oisi!

Miks emme me kaikki yhtyä vois?

Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.

Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!

Niin suuri, suuri on maa.

Eli täällä jatketaan itseopiskelua rintavako-ja varvasfobian suhteen, mutta jos jollain on antaa tähän jokin selitys tai jos jotain vaivaa samat fobiat, olisi mielenkiintoista kuulla? Sillä en muista, että koskaan olisi sanottu tai kiusattu näistä asioista, jotta olisin tästä syystä rakentanut itselleni armottomuuden suojakeinon vanhojen haavojen peittämiseksi.

Muutenkin näistä suojamuureista on hyvä irrottautua, pyrkiä kokemaan olonsa vapaaksi ja olla antamatta menneiden määrittää nykyisyyttä ja tulevaisuuden polkua, olla jäämättä jumiin vanhoihin kipupisteisiin. Mutta vaikka kunka näitä asioita itselleni selitän, valmista ei tule koskaan ja varvasfobia on vaan ja pysyy.

Mietteitä mitä vaan tähän asiaan liittyvää? Minkälaisia fobioita sinulla on? Minkälaisista asioista sinua on arvosteltu tai oltu ilkeitä, miten olet päässyt näistä asioista yli ja miten koet sallivuuden muita ihmisiä kohtaan?