Avainsana: siivousraivo

Miehen siivousraivo!

Nyt kyllä on vaimolla täällä alahuuli väpäjännyt ja kaikki sotkusalaisuudet paljastuneet, kun ukkelille iski siivousraivo. Välipäivät ovat olleet siitä huono hommeli, että mies on ollut paljon kotona ja pukkasi tuo aurinkokin paistelemaan ajoittain sisään ja auttoi paljastamaan kodin suttuepäkohtia. 


Akkeli vaan lämmittelisi takan lämmössä.



Epäkohtia siellä, epäkohtia tuolla, pakkoja, pitää, tuo pitää muuttaa, korjata, siivota, vaihtaa. Uuh miten ahdistavaa eli miehelle ei sovi pitkittynyt loma kotona laisinkaan, vaan jotain pitäisi olla koko ajan ruuvaamassa ja säätämässä. 

Tänäänkin kuusen koristeiden purkaminen aiheutti sellaisen ketjureaktion, että kaikki kuusen ympärillä olevat romppeet ja roinat lähtivät pölyjen pyyhintään, huonekaluja alettiin siirtämään ja ilmoille alkoi tulla puheita, että se ja se pitäisi laittaa roskiin tai puolet mukeistani autotalliin! Anna mun kaikki kestää!


Joulukuuset lähtevät tänään, vaimon mukit lähtevät tänään, pölypallerot, peltipurkit ja oikeastaan kaikki mikä on turhaa. Miehen näkemys kodikkaasta kodista on aina huomattavasti riisutumpi versio vaimon näkemykseen.



Puolikuntoisena täällä hihhuloin aamutakissa ja syyllisen syntisenä yritän jotain joululaatikoita samalla purkaa ja hieman pölyrättiä milloin minkäkin pinnan päällä näyttää, sillä tuo ukkelin siivousraivo saa aikaan suorastaan syntisen olon. 

Mies on ollut aina todella puuhakas ja tilanteiden ratkoja, jos jokin pitää korjata tai jonnekin naula laittaa, sehän laitetaan ja heti. Noin muutoin koti on kuitenkin ollut minun valtakuntaa ja piha, sauna ja autot kuuluvat miehen valtakuntaan. No on se todella kova myös pyyhkimään pöytien pintoja, kaikkinensa huomattavasti ahkerampi, kuin minä. 

Meillä on ollut selkeät työjaot ja ne ovat toimineet todella hyvin, kunnes nyt tuo mies on välipäivien huumassa ja tervehdyttyään flunssasta alkanut hihhuloimaan meikäläisen tontilla! Sanoisinko, että silmittömän ahdistavaa ja joka ikinen pölypallero tai kodin epäkohta tuntuu syntisenä taakkana ihollani asti. 


Samukin merkitsevästi kulmien alta kuikuilee, nouse akkeli nyt sieltä punkan pohjalta, ukkelilla on siivousraivo!



Ukkelille peukut siitä, ettei siivousraivo aiheuta miehelle kiukkua. Päinvastoin tuntuu olevan onnellinen saavutuksistaan. Johtunee siitä, että meidän naisten siivousraivo pukkaa aina syntymään hormonalisista syistä ja silloin saa koko talon väki tuta. Siltikin en oikein pidä tuosta Teletappien Nuu Nuusta, joka hämäävästi on ominut minun roolini. Tulee häilyvä tunne, kuka minä olen, mitä minusta on hyötyä ja olenko toteuttanut roolini huonosti, koska mies nyt tuolla pölyrättiä heiluttaa. Toisaalta tuo ukkelin hiipivän hiljainen siivoaminenkin on aika kammottavaa, sitä vaan pähkäilee, mitä toisen mielessä liikkuu? Piileekö siellä samanlainen siivousraivoilija, kuin itse olen, pidätteleekö ukkeli raivoaan?


Onnikin on hämillään, mitä tämä kaikki oikein on?



Paras on aina siivota silloin, kun muu perhe ei ole kotona, sen ymmärrän nyt. Se on oiva vinkki miehelle ja oiva vinkki minulle, sillä kyllä siivoavaa ahkeroijaa on syyllisen kauheaa katsoa. Voisin vajota. Yritin toipilaana huojuen jotain huiskia, mutta ei siitä tule mitään tolkkua näinkin isossa sotkuperspektiivissä ja voi kurjuus sentään, miten huono omatunto tulee katsella vieressä ahkeroivaa miestä. 


Hei hei joulu ja joulukuusi. Telkkarikin tuosta kohtaa saisi lähteä ja tuo ruma valkoinen lipastokin kuulemma ja miksi näitä kynttilöitäkin on niin paljon ja kaiken maailman kamaa lipastolla?



Nyt keksin uuden vuoden lupauksen. Tänä vuonna pyrin jatkossa siivoamaan yksin, kun muut eivät ole kotona tai jos se ei ole mahdollista, niin en ainakaan hormonimyrsky nimeltä Punapylly paviaanina, koska en kyllä halua jatkossa muulle perheelle tätä syyllisyyden tunnetta antaa, mitä minä tunnen täällä tänään, kun tuo himputin ukkeli on niin ahkerana. 

Tästä kaikesta tupsahti mieleen, ettei meidän naisten kanssa kait oikein voi voittaa? Siivoavahan mies on oikea unelma, eikö vaan? Ei se silti tunnu unelmalta, silloin kun toinen siivoa niin vahvasti minun omimiani sotkuja eli sellaisia, joita olen hoitanut vuosia, mutta nyt kohtsilleen noin 3-viikon flunssan vuoksi en ole jaksanut hoitaa. 

Kaiken lärpätyksen jälkeen se punainen lanka, jonka olisin voinut täällä todeta yhdellä virkkeellä, mutta olisiko se sitten ollut niin mielekästä? Miten toisen äänetön ahkeruus voikin aiheuttaa itselle niin syyllisen olon? Miksi tämäkin asia piti peilata huonommuuden kautta, eli olen jotenkin hoitanut hommani huonosti, koska toinen otti ohjat. Miksi aina pitää potea syyllisyyttä?

Perhehän on perhe ja perheessä autetaan toista ja silloin, kun toinen ei jaksa, pysty, ei kykene, toinen tarttuu ruoriin ja hommat rullaa kuten ennenkin.

Peukut paremmalle puoliskolleni ja erityisesti siitä, että siivoaa raivoamatta ja nalkuttamatta, tällä vaimolla olisi paljon opittavaa omasta maailman parhaasta miehestäni. 


Tukka pystyssä hetken tauko.



Miten teillä, onko miesten työt vai naisten työt, hoidetaanko kaikki aina tasapuolisesti yhdessä vai milloin mitenkin ja kuka jaksaakaan? 

Meillä roolit ovat painottuneita, koska mies tuo leivän työpaikaltaan ja minä hoidan kotona kodin ja lapset. Siksi tässä tulikin hieman sellainen tunne, etten ole omaa työtäni hoitanut nyt parhaimmalla mahdollisella tavalla, vaikka aidosti toisen pirtaan taitaa vaan matovat välipäivät olla himppasen liikaa. 😉 


Mukavaa loppiaista kaikille! <3