Sairaan hyvä ystävyys!
Olen aikaisemminkin joskus täällä blogissa kertonut ystävästäni, johon tutustuin lukion toisella luokalla. Meidän eilinen Whatsappailu innosti kirjoittamaan tästä ystävyydestä hieman lisää. Korostan myös, että olemme molemmat erittäin eläinrakkaita ja kyseessä on meidän keskinäinen huumori ja yhtäkään koiraa ei ole vahingoitettu näiden keskusteluiden tiimoilta. :O
Ystävällä muutto alla ja meikäläinen eilen taas imuroi yhden muovipussillisen koirankarvoja, vaikka olin viimeksi imuroinut kodin maanantaina. Joskus potuttaa koirankarva, ei niinkään koira. 😉 Joskus väsyttää kaikki se siivous, joskus koko elämä. Vihreällä kirjoitetut ovat kirjoittamaani tekstiä, jos askarruttaa. Totuuden nimissä meille ei myöskään enää tule koiraa, sillä en aidosti jaksa suurta osaa elämästäni imuroida koirankarvoja, oli koira miten ihana tahansa. Kissoja ehkä tulee olemaan kuitenkin aina.
Pari tuhmaa sanaa piti sensuroida, koska blogissani ei koskaan kiroilla, mutta hyvän ystävän kanssa voi vähän kiroillakin.
Tämä meidän viestittely loppui kuin seinään yhtä yllättäen kuin alkoikin. Ei siinä toivotettu mitään ”kivaa iltaa” tai ”hyvää yötä.” Ei selitelty, että nyt pitää mennä hommiin tai iltapalalle tai joku lapsista kaipaa jotakin. Meidän ystävyys ei kaipaa täytesanoja, ei selittelyjä. Toinen on takuuvarmasti siellä, kuten on ollut vuodesta -87 tai jotain sinne päin ja kuten on nyt.
Tämä vapauden hurma on aina siivittänyt ystävyyttämme. Ensimmäisen kerran kun menin ystäväni kanssa bilettämään Hietsun biitsille, niin aika pian ystäväni katosi. Meni siis omia menojaan. Olin aika äimän käkenä, mutta eipä siinä mitään, tulevien vuosien aikana katosin minä ihan yhtä lailla moneen kertaan sanomatta toiselle mitään tai toinen minulle. Bilevuosina saatoimme vain yhtäkkiä lähteä kotiin, eikä siinä heippoja tarvittu, toinen ymmärsi yskän, että toista oli alkanut väsyttämään.
Muistan hyvin kun oli synttärijuhlani ja bileet jo kovassa käynnissä. Soitin ystävälleni, että ”milloin tulet”, heh aika omistavaista käytöstä minulta, niin ystäväni vastasi, ”tulen kun olen vetänyt eka tirsat.” Muistan, että olin ihan aaha joo asia selvä, ei siinä sen kummempaa.
Koskaan emme ole tunteneet painetta toisiimme päin, pitääkö soittaa, nähdä, tulla mennä, antaa synttärilahja, ei antaa lahjaa, jos sovittu meno peruuntuu, minkäänlainen lupauksen rikkominenkaan ei riko sitä tietoisuutta, että toinen on siellä aina.
On hämmentävää miten jokin ystävyyssuhde voi olla niin eleetön ja silti niin sitova, ilman kahleita. Kaikkihan oikeasti perustuu vapaaehtoisuuteen ja se jokaisen meistä olisi hyvä muistaa niin avioliitossakin, että suhde perustuu jokaisen päivän tahtotilaan olla toisen kanssa nyt ja aina. Jokainen päivä pitää tavallaan lunastaa uudelleen. Sitä ei voi käyttäytyä miten vaan, mutta aivan välttämätöntä on, ettei mikään perustu pakkoon, ei velvollisuudentunteeseen.
Siksipä mekin ystävämme kanssa vitsailemme, että sovitaan treffit ja toivotaan, että ne peruuntuu, sillä tiedämme, ettei peruuntuneet treffit tai vuodenkaan tauko toisen näkemisessä ole meidän ystävyydessä minkäänlainen katkos, sillä henkisellä tasolla ystävyytemme on luja ja vankka kuin vaikkapa 300-vuotta vanha puu.
Oli aika mainiota toisenkin ystävän kanssa, kun hän laittoi viestiä lauantai-iltana, että jaksatko jutella, vastasin vapautuneesti ”voidaanko jutella aamulla, nyt jo väsyttää.” Aamulla kun laitoin taas ystävälle viestiä, että ”mikä meno, mikä meininki”, ystävä vastasi, että ”on väsynyt eikä jaksa jutella juuri nyt.” Ah miten vapauttavaa voida sanoa suoraan miten asiat ovat.
Sairaan hyvä ystävyys on henkilökohtaisesti sitä, että nähdään kun molemmilla on aidosti hyvä hetki ja vaikka peruttaisiin kymmenen kertaa treffit ymmärretään, että syy ei ole meissä vaan siinä elämän hetkessä.
Ei ole epävarmuutta vain varmuutta ystävyydestä, varmuutta siitä, että ystävyys kestää vaikka ei jaksettaisi jutella, ei vastata puhelimeen ja vaikka silloin kun lopulta näkisimme toisiamme, voisimme maata ihan hiljaa ja nauttia hiljaisuudesta. Sillä hyvän ystävän ja oman aviomiehen kanssa hiljaisuuskaan ei ole hiljaisuutta vaan sekin on yhteinen jaettu hetki.
Ei ole epävarmuutta vain varmuutta ystävyydestä, varmuutta siitä, että ystävyys kestää vaikka ei jaksettaisi jutella, ei vastata puhelimeen ja vaikka silloin kun lopulta näkisimme toisiamme, voisimme maata ihan hiljaa ja nauttia hiljaisuudesta. Sillä hyvän ystävän ja oman aviomiehen kanssa hiljaisuuskaan ei ole hiljaisuutta vaan sekin on yhteinen jaettu hetki.
En väitä etteikö meillä olisi ystäväni kanssa maratonpuheluja ja kun näemme niin päivän ja yön pikkutunneille kestäviä keskusteluja, mutta meillä on myös vapaus olla puhumatta, perua näkemiset ilman syyllisyydentunteita ja olla jaksamatta puhua puhelimessa niitä näitä, jos siltä ei tunnu. Siltikin jos jommalla kummalla hätä iskee, voidaan puhua vaikka koko yö.
Olen luopunut syyllistävistä ystävyyksistä, joihin liittyy omistavuutta, syyllistämistä ja mustasukkaisuutta, koska puolisonikaan ei ole sellainen, niin miksi ystäväni saisivat olla?
On vapauttavaa, että tässä kohtaa elämää kaikki ystävyyssuhteeni perustuvat isoon tilaan, jossa hengittää. Tarvitsemme toisiamme, mutta emme ole riippuvaisia toisistamme, siinä on se sairaan hyvän ystävyyden juju.
Miten siellä, mitä ajatuksia tämä herätti ystävyydestä, onko kertoa omia tarinoita omistavista ystävyyssuhteista ja sellaisista, joissa on tilaa hengittää. Näitä tarinoita olisi erittäin mielenkiintoista kuulla <3
Mitä mukavinta uutta viikkoa kaikille. <3
