Apua olen niin hajalla… Kenen hyppysissä on muistikorttini valokuvia pullollaan?!
Nyt en oikein kestä, tämä on vähän niin kuin jännitysnäytelmä, kamala sellainen. Oloni on alaston, vaanittu, intiimillä tavalla paljastettu ja ahdistus on suuri.
Miten kaikki alkoi? Tiputin kännykkäni kahdesti viime viikolla maahan, koska kännykkäni kuori oli jotenkin päässyt löystymään. Stop, juu ei se tarina ihan näin mennyt vaan yritin tehdä liian monta asiaa kerralla ja kännykkä tippui maahan kahdesti. Taas muuten itsepetos yritti ottaa otetta!
Ensimmäinen kerta oli kirpputoriostosten kantamisen yhteydessä ja toinen oli täysin luonteenpiirteilleni ilmeinen tapahtuma eli haastatellessa kirjailija Jenny Rognebytä. Jännittäessähän sattuu kaikille vaikka mitä ja tulee muuten pölistyäkin vaikka mitä, kuten juuri nytkin.
Voi Jenny lumouduin seurassasi niin, että puhelimet vaan lenteli.
Olennaista on se, etten kumpaisellakaan kerralla oivaltanut katsoa onko muistikortti tallella vaan hätäännyin pelkästään siitä, että toimiiko puhelin enää.
Eilen postausta tehdessä huomasin kuitenkin, että mittava osa ottamiani valokuvia on kateissa, sanotaanko noin 1700 kappaletta! Sattumoisin sitten vielä paria viikkoa aikaisemmin siirsin kaikki kuvani muistikortille, koska puhelimen muisti alkoi tulla täyteen.
No nyt teillä herää kysymys, entäs pilvipalvelut? Googlen pilvi täyttyi helmikuussa ja Dropbox jo vuosi sitten kesällä. Tuliko mieleen ostaa lisätilaa, no ei tullut, koska meni aivan hyvin näin tähänkin asti ja siksihän minulla juuri oli se isoakin isompi muistikortti! En kestä, opinko tästä edes mitään, tuskinpa…
Eilen kuitenkin kun koko valokuvamuistikortin häviämisen tuska iski tajuntaani, menin aivan veteläksi ja masennuin. Mietin ensin blogin kautta pintapuolisemmin asiaa, monen monet postausmateriaalit joiden kuvat olin jo ottanut kauniilla säällä valmiiksi. Seuraavaksi oivalsin, että kaikki henkilökohtaiset kuvat lapsista ovat kadonneet. Seuraavaksi mietin kauheita meikittömiä nassukuviani, että onkohan muistikortin löytäneellä hauskaa katsellessa niitä. Olen mm. kuvannut karmeita finnejä kaulassani.
Nyt olen kuitenkin eniten onnellinen, että mieheni kanssa olemme tavallinen suomalainen pariskunta, emmekä harrasta nakukuvien ottoa. Tämä oli aivan hilpeyttään tähän pakko lohkaista, sillä eihän minulla kuitenkaan ole mitään hätää, muistikorttini on täynnä kuvia lapsista, maisemista, eläimistä ja kahvikupeista, mahtaa olla tylsää katsottavaa.
Silti täytyy myöntää, että inhaa on, että jotain kuitenkin niinkin henkilökohtaista on kateissa ja kenties tuo henkilökohtainen asia on vielä pahimmassa tapauksessa vääränlaisten ihmisten hallussa.
Myönnän tuli valvottua yökolmeen ja murehdittua ja sainpahan virtsarakontulehduksenkin kun aikani liikoja murehdin. Mutta koska en ole itsesäälissä velloja, kuin aina yhden päivän kerrallaan. Tämä on jokin oma kirjoittamaton sääntö, niin tänään aion maanisesti suursiivota pahan olon pois. Jos mikä auttaa, niin kodin nuolenta lattialistoja myöten.
Aurinkokin vihdoin paistaa, mutta kuka välittää nyt siitä, miten voisi edes ajatella rentoutuvansa tälläisessä tilanteessa, tämä puuhakas hätäännys on valjastettava nyt parempaan käyttöön.
Eli pölyhuiskaa heiluttaen kysynkin teiltä, onko sinulla kadonnut valokuvien muistikortti tai muuta katoamaa sillä saralla? Lääkitsetkö itseäsi ja hallitsetko mieltäsi siivoamalla?
Ai niin onneksi on Instagram, blogi ja Facebook, siellä on kuitenkin kuvia tallessa. Tämä postaus on ymmärrettävästi kuvitettu lähipäivien täytekuvilla.
