Olen viilennellyt tänään alitajuisesti aivosolujani ja kuumottavaa kroppaani, ottamalla suorastaan vahingossa kuvia, jotka ovat värimaailmaltaan kummallisen jouluisia. Tämän vahingon kautta tuli joulu mieleen, yhtäkkiä rupesi tekemään mieli kinkkua ja suklaakonvehteja. Fiilistä villashaalin alla loikoilemisesta, kirjan lukemista kynttilöiden tuikkeessa käden räpeltäessä konvehtirasiassa. (Minun tapauksessa monikossa eli rasioissa)

Näiden purkkien tuloko viritti joulutaajudelle? Sitä paitsi, nämähän ovat jouluisia!

Ei niinkään tätä jokapäiväistä nahkeuden tunnetta, rannalla kun niin kovin soijaa pukkaa ja aurinkorasvan öljyämin sormin vaihtelee kirjan sivuja ja tahmatassuin pilaa koko kirjan tai juomat ovat ehtineet kuumentua ennen kuin huulet ehtivät kohdata koko lasia ja eväätkin ovat kylmälaukusta niitä syödessä ihan lits ja läts tai se inha seikka, että suurinta suosikkiani suklaata on suorastaan hulluutta syödä auringon nujertaessa suklaan alta aikayksikön.

Sehän on aivan selvä joulutähti, vaikka joitain kesäisiä menuita muka suunnittelin vaikka mielessä sinkoili vain joulukinkku!

Kuitenkin olo on huomattavasti pirteämpi kuin talvella, jolloin selkeästi koteloidun herkemmin kotiin, näen tuolloin kovin vähän valoa,  jos lainkaan,  nukuttaisi koko ajan, mutta yöt ovat viileämpiä, pimeitä ja levollisempia. Silti joka talvi mietin kaiken kattavassa pimeydessä, että täällä minä asustelen vapaaehtoisesti, minä suomalainen ja kroppani ja sieluni huutaa tuokaa valoa!

Villaa, turkkia, kirjoja ja punaista jääkaappia, yhtä hyvin vuodenaika voisi olla joulu!

Tästä sitten ajatukset poikkesivat aatoksiin, kyllä vuodenajat ovat ihania, mitäs jos olisi aina talvi tai entäs jos kesä? Juu ei kiva ei, suomalaiselle tai ainakaan minulle. Suomalainen on siitä rasittava (ainakin minä), että vähään on tyytyväinen, mutta aina valittaa eli on tyytymätön. Kumma probleemi?

Koko kesäkuun odotin hellettä ja nyt suoraan sanoen, odotan vimmatusti syksyä ja jopa lumen luontia. Talvisin aina manailen pimeyttä, helmikuussa jopa masennun, kunnes koittaa maaliskuu ja odotan kevättä, kesää jne. ympyrä sulkeutuu.

Onko kaiken takana viheliäinen tyytymättömyyden tunne, kateus ihmisiä kohtaan jotka asuvat maissa, joissa alati sama sää vai onko kyse toivosta, aina toivon uutta vuodenaikaa ja uutta alkua?
Odotuksen tunnehan on mukava, suorastaan kihelmöivä, kun on jotain mitä odottaa tai pyrkimystä johonkin. Voisi jopa sanoa, sisäinen palo aina eteenpäin, ikiliikkuja, tai en tosiaankaan elä hetkessä tyyppi vaan menneessä tai pikemminkin tulevassa.

Päädyn mieluiten toivoon, että olen toiveikas, koska se on suotuisampaa ja on mukavempi ajatella niin mahdollisessa itsepetoksessa.

Kyllä vaan tämänkin kuvan värimaailmassa pitäydytään joulunpunaisessa?!

 Odotan jo lapsenomaisesti joulua, villasukka-aikaa, siinä nyt vaan on romantisoidusti jotain ihanaa ”paluu kohtuun” fiilistä, turvallista ja kodikasta. Näin kesäisin täytyy hurjana hillua ulkona, rannoilla ja joka paikassa, on suorastaan synti viettää aikaa kotona, ainakaan hyvällä omalla tunnolla.

Minulla on ystävä, joka ihan vimmalla piti nuorena vuodenajoista, jopa niin paljon, että hänellä oli ympäri vuoden joulu-ja pääsiäiskoristeet esillä. Eikö kuulostakin suorastaan hullulta, mutta mikä on hullua, sekö että ihminen elää ihan vain mielensä mukaan eikä kuitenkaan ainakaan loukkaa tai satuta ketään.  Ei hitsi, minä totean, hyvä meininki, nyt kun on jo keski-ikäisen itsevarmuus, nuorena ja epävarmana, en osannut muuta, kuin pitää kamua hieman erikoisena.

Kai täällä mielen virrassa jokin ydinlankakin yrittää poukkoilla, kenties se on yksinkertaisuudessaan se, että antaa kaikkien kukkien kukkia ja yritetään minimoida valitus.. Siis minä yritän ja elää tässä hetkessä.