Kuuntelin tuossa taannoin Elina Tanskasen podcastia Hormonihyrrä , jossa vieraana oli Hyppe Salmi, joka on kirjoittanut kirjan Aaltoja ja asiattomuuksia.

Mitään sinällään uutta jaksossa ei tullut, mitä ei olisi tullut pyöritettyä omassa mielessä tai ystävien ja oman miehen kanssa jutellessa. Mutta siltikin, kun kuuntelee muiden ajatuksia, omat ajatukset vahvistuu ja häpeän tunteet elämän vaikeimmilla osa-alueilla merkillisellä tavalla hälvenee.

Toki asioiden pyörittäminen on mahtava asia ja kaikkea ei haluakaan aina ääneen sanoa, mutta silti jaettu kokemus ja jaettu häpeä helpottaa suuresti mieltä ja pienentää häpeän tunnetta.

Uskoisin, että olen tuntenut häpeää aina. Tarkkaillut omaa itseäni muiden kautta ja muiden silmin. Välillä ylireagoiden, sillä asianlaitahan on niin, että jokaisella on oma elämänsä mietittävänään ja muut eivät kiinnitä ihan samalla tavoin pieniin yksityiskohtiin huomiota, kuten itse.

Kuten vaikka Lumenen 50-vuotisjuhlissa, jolloin päätin puraista jälkiruokana tarjottavaa leivosta ja leivoksesta tirskahti nestemäinen sisus omalle paidalle ja pöytäliinalle ja miten heti tarkkailin, näkikö kukaan. Näitä häpeällisiä tilanteita meillä kaikillahan riittää loputtomiin jaettavaksi tai sisällään nolostuttavina hetkinä kannettavaksi.

Lapsuudesta asti sitä on kohdannut noloja häpeällisiä tilanteita, tuntenut olonsa kömpelöksi ja häpeälliseksi. Miettien tuliko sanottua sammakko vai menikö sanat oikeassa järjestyksessä maaliin.

Oma olemus on ollut vääränlainen, on ollut yksityiskohtia ja vikoja, joihin on tullut kiinnitettyä liian paljon huomiota, erityisesti kun muut näkevät meidät enemmän kokonaisuutena.

Puhumattakaan luonne ja mieli, olenko ollut riittävän hyvä, riittävän hyvä tytär, äiti, ystävä ja puoliso. Häpeän tunteita voi kummuta loputtoman paljon niin omasta olemuksesta, kuin teoista ja tekemättömistä teoista. Itseltään voi vaatia asioita ja olo on kurja ja häpeän kuorruttama, koska koskaan ei pysty täysin saavuttamaan täydellistä minäkuvaa.

Hyppe Salmi kertoo parista asiasta, joista sain kopin yleismaailmallisesti. Miten hänelle joku nainen oli kadulla kertonut vaihdevuosistaan ja miten Hyppe oli tuntenut tätä naista kohtaan myötähäpeää, ettei kukaan vaan kuule keskustelua, ettei kukaan luule, että Hypellä on jo vaihdevuodet.

Kotiin päästyään Hyppe tuntee häpeää myötähäpeästään. Hyppeä nolottaa, miten hän saattoi tuntea myötähäpeää toista naista kohtaan ihan normaalista asiasta, jonka Hyppe oli itse itseltään sulkenut. Näin Hyppe päätti ottaa härkää sarvista ja kirjoittaa aiheesta kirjan.

Totta tosiaan häpeän voi parhaiten taltuttaa rohkeasti puhumalla asiasta. Kuinka moni meistä on tuntenut myötähäpeää toisen puolesta asioiden suhteen ja niiden tuntemusten suhteen, joita ei itse itselleen salli.

Hyppe myös rohkaisee nuoria tekemään mitä ikinä he haaveilevatkaan lausein ”no miksi et voisi, mikä estää.” Hyppe joutuu puhuttelemaan itseään, aivan kuten moni meistä ja varsin moni meistä keski-ikäisistä naisista, että miksi en voisi, mikä estää, miksi en uskalla, miksi en salli itselleni tiettyjä asioita, mitä pelkään.

Miksi asettaisin itselleni keski-ikäisyyden raamit, ei tässä iässä enää voi tehdä sitä eikä tätä, vaan tulee asettaa itse itsensä muiden ja mahdollisesti itsensä asettamaan nurkkaan, vankilaan, koska muut ja sisäinen ääni vaan sanoo niin.

Tätä Hyppe kyselee itseltään ja tätä olen jo monta vuotta kysellyt myös itseltäni. Miksi en voisi, mitä hävettävää siinä on, kerran täällä eletään ja 100 vuoden päästä olemme kaikki kuolleita. Jos jotain katuisin, niin elämätöntä elämää.

Aina häpeän tunne on ollut iholla ja pohdinta, mitähän muut ajattelee. Mutta luojan kiitos tämä tunne on iän myötä koko ajan enemmän irrottamassa otettaan.

Tiedostan, jos tunnen myötähäpeää jotain ihmistä kohtaan, oli hän vieras tai läheinen, monesti juuri kyseessä on jokin lapsuuden kasvatuksen ja oman itsensä kehittämä ohjenuora, oma trauma, miten ei salli itsensä noin käyttäytyä, pukeutua, nauraa, näkyä ja kuulua.

Vaikka olen saanut läpi elämän kuulla erilaisilta ihmisiltä jonkinlaista arvostelua. Olen muuten aina miettinyt, kenellä ihmisellä on ”varaa” arvostella toista, ei sellaista ihmistä oikeasti ole olemassakaan, sillä täydellistä ihmistä ei ole olemassa.

En koskaan aiemmin kuitenkaan ole saanut niin paljon palautetta, kuin aloittaessani blogin kirjoittamisen. Ei paria viikkoakaan, kun blogiini jälleen kerran tultiin kertomaan, miten minun tulisi elää ja olla, olla kirjoittamatta koko blogia, poistua somesta tai olla ainakin kirjoittamatta niistä ja näistä.

Tämä on hyvin mielenkiintoinen ilmiö, että vieras ihminen yrittää määrittää kuka saan olla. Mistä saan iloita, miten saan pukeutua, mistä saan pitää.

Kaikkein vielä hassuinta on, että vieras ihminen luulee tuntevansa minut hyvin blogin perusteella. Etten voi ajatella syvästi, tuntea surua, tuskaa, pohtia asioita, tuntea sitä häpeääkin. Vieras ihminen pitää minua häpeämättömänä, koska olen somessa. Lapsellisena ja nuoruudesta kiinni pitävänä, koska pidän Disney mukeista.

Eikö kuulostakin ihan hassulta. Tästä mieheni kanssa juttelimme, että on hassua, että vieras ihminen voi ajatella määrävänsä miten toinen ihminen saa elää ja olla. Kuvittelee tuntevansa tämän henkilön pelkän blogin perusteella. Kuvittelee, että Disney mukeista pitävä ihminen pyrkii pitämään nuoruudesta kynsin ja hampain kiinni.

Ei ole minua ilman muita ja kunnioituksesta läheisiäni kohtaan, en kirjoita blogissani aiheista, jotka koskettavat lapsia, suvun vanhuksia, miestäni, perheen suruja, onnea, mitä ikinä ihan siihen normaaliin elämään kuuluukin.

Vaikka nämä asiat eivät näy blogissa, ei se tarkoita ettei ne olisi olemassa. Vaikka joisin aamukahvin Disney mukista, ei se tarkoita etten edelleen tuntisi häpeää erilaisista asioista. Etten surisi, etten murehtisi täällä rakkaiden läheisten asioita, ettei meillä olisi suruja ja vastoinkäymisiä. Ei kukaan ihminen tällä maapallolla pääsee elämään pelkkää iloa ja hömppää.

Monen kahvimukihetken takana voi olla vaikka kunka surullinen aamu. Silti Disney mukiin tarttuminen voi tuoda iloa siihen hetkeen, pienen piristyksen tai hetken unohduksen. Kuka muutenkaan on sanomaan, että mieltymyksillä ja iloisilla asioilla olisi jokin ikäraja.

Voittajaolo syntyy siitä, että uskaltaa, rohkenee olla liikoja murehtimatta, nauttia hetkestä, olla liikaa miettimättä mitä muut ajattelee. Tässäkin kuvassa jo monta asiaa, kolmoisleuka, pömppömaha, kalpeat sääret ja Snoopymekko, joita voisin hävetä niin paljon, että miltei voisin lakata hengittämästä, olla kalpea varjo itsestäni ja yrittää miellyttää vain muita, kuten olen monesti erheellisesti tehnytkin.

Muiden miellyttämisen suo on loputon tie, tie jolla ei ole mahdollista kulkea omana aidoimpana itsenään. Kun on oma itsensä täysin, tietää parhaiten ketkä ihmiset pitävät sinusta juuri sellaisena kuin olet. Tästä tulee aika hyvä fiilis, tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on. Oivaltaa, että on mahdollisuus saada rakkautta vaikka kaikkinensa on hyvinkin epätäydellinen.

Vaikka täällä blogissa on täysin mahdotonta olla 100% aidoin minä, koska olen äiti, vaimo, tytär ja ystävä ja kaikki näihin asioihin liittyvät ihmiset ovat niin suuri osa minuutta, etten voi koskaan täysin itseäni blogissa paljastaa. Niin ainakin se pieni siivu, sekin silti voi olla pala aitoa minuutta.

Mitä enemmän joku sanoo, minkälainen en saisi olla, sen enemmän tuo mollittu osa minussa vahvistuu ja rohkenee olla vielä enemmän juuri sellainen kuin on. Koska kuka nyt haluaisi elää muiden määrittelemää elämää ja olla elämättä itse?

Mahtavaa, että Hyppe Salmi on kirjoittanut vaihdevuosista ja naiseudesta kirjan ja opetellut viiskymppisenä surffaamaan. Huippua, että Elina Tanskanen puhuttelee podcastissa rohkeasti naisen elämään liittyvistä asioista ja peloista. Aion kuunnella kaikki tulevat jaksot. Elina on ihana ja aito ja uskaltaa tuoda julki erilaisia häpeän tunteitaan. Kuunnelkaa ihmeessä tekin!

Kauniisti sanoen, ”vaihdevuodet on uusi murrosikä.” On vapauttavaa, että vaihdevuosista puhutaan murrosikänä, koska vaihdevuodet on monella tavalla luopumisen tuskaa sisältävä aikakausi ja jotain salaista, piilotettua ja jotain jopa epäonnistunutta. Epäonnistumista naiseuden saralla.

Vaikka järki tietääkin, ettet enää tekisi lapsia, se että valinta viedään ja tämä iso osa naiseutta riistetään pois, sekin on kivulias prosessi. Puhumattakaan kaikista muista vaihdevuosiin liittyvistä ongelmista. Kyllä siinä oma viehätysvoima on koetuksella ja on pieni kriisinpaikka, kun muutokset valtaavat kropan ja huomaat, ettet enää olekaan nuori tyttö.

Vaikka täällä ei vielä olekaan vaihdevuodet, olen mielessäni ollut kuin vaihdevuosi-ikäinen jo jonkun aikaa, ajatellen, että näin kuuluu olla, koska on tietyn ikäinen. Eli kyllä, tietty ikä/vaihdevuodet voivat olla naiselle ja naiseudelle isokin kriisin paikka.

Olen harjoittanut samaa kuin Hyppe. Olin teininä hyvä surffaamaan, mutta olen puhutellut sisäistä keski-ikäistäni raa’alla kädellä, enää et voi surffata tai oppia uudelleen surffaamaan, koska olet niin vanha. Surffaus voi tässä hetkessä olla minkä tahansa asian metafora, minkä kiellämme itseltämme.

Jaa miksi en voi. Miksi en voisi tehdä mitä vaan, mitä sielu halajaa, jos se tuottaa iloa, eikä aiheuta tuskaa muille.

Jälleen kerran rohkeammin tähän vuoteen ja puhutellen sisäistä vanhustani, minä voin ja pystyn vielä mihin vaan ja elän itse asiassa monella tapaa parasta aikaani.

Paras aika ja aikakausi on juuri se hetki mitä ihminen kulloinkin elää, sillä mitä muutakaan meillä oikeastaan on, kuin tämä hetki tässä ja nyt.

Mitä mietteitä teksti herättää? Miten häpeän tunteet teillä ilmenee? Onko ihmisiä, jotka ovat tulleet teille kertomaan minkälaisia saisitte tai ette saisi olla? Miten olette päässeet näistä ihmisistä tai heidän herättämistä tunteista irti? Koetteko, että haluaisitte tehdä jotain, mutta ette voi, koska ikä tai jokin muu seikka vaikuttaa ja ette salli tätä asiaa itsellenne?

Yksi elämä, yritetään muistaa se. <3