Tässäpä kaksi Disney klassikkomuki Tori.fi löytöä ja tällä kertaa toinen puoli jäi odottamaan myöhempää valokuvausta, kääntöpuoli on hyvin erilainen.

Tuhkimon viisauksiin kuuluu hyvyys, rohkeus, unelmointi ja usko siihen, että elämässä on taikaa ja tulla nähdyksi ja rakastetuksi omana itsenään💙

Kaikki varmasti sellaisia asioita, joista jokainen meistä elämäänsä toivoo.

Rakkaudessa olen aina ollut pikemminkin sellainen, että kaikki huonot puolet tiskiin heti ja katsotaan kestääkö toinen ja jos ei, niin eipä ollut sitten tähtiin kirjoitettu.

Rohkeus on viime aikoina hieman hiipunut, nuorena olin varsin peloton, mutta samalla todella epävarma.

Unelmoida en oikein osaa, enemmänkin nykyään murehtia, joten kyllä nämä Tuhkimon viisaudet kolahti ja kovaa heräämään siihen, että keski-ikä on tasoittanut joitakin tärkeitä palasia minuudesta.

Saisikohan vielä edes osan, edes pienen hippusen lapsen silmin maailmaa katsomisen taikaa takaisin elämään.

Luin Nadinen postauksen ikääntymisen tuomista hyvistä asioista ja mietin, että hei tuolla itse olin joskus vähän alle viisikymppisenä, noin minustakin tuntui. Nadinen postaus laittoi miettimään, että minne oma rohkeus on hiipunut, minähän olin se henkilö, joka rohkenin asettaa itseni jopa pilkan kohteeksi, hakiessani nuorten joukossa avaruusseikkailulle. Silloin tunsin oloni todella vahvaksi ja päättäväiseksi tavoitellessani tuota unelmaa, joka oli joillekin ihmisille liikaa tyyliin ”äänestin nuorta poikaa, mene mummo kotiisi.” Aijai anna mun kaikki kestää. 🙂

Niin ja näiden ihmisten kommenteilla ei ole mitään tekemistä asian kanssa ja pääasiassa ihmiset suhtautuivat tuohonkin hullutukseen positiivisesti ja ehkä annoin jopa rohkeutta joillekin tavoitella unelmia missä iässä tahansa, ettei elämä lopu tiettyyn ikään.

Mutta missä oma rohkeus on nyt?

Syytän kaikesta kyllä hormoneja, hormonit ovat laittaneet kyykkyyn. En vieläkään ole löytänyt tasapainoa tässä pilleriviidakossa ja alan kallistua hormonikierukkaan, mutta pelottaa, sillä mitä jos sekään ei auta. Täällä aiempi kattavampi blogijuttu aiheesta. Se tunne, että haet lääkäreiltä apua, niin esivaihtareihin ja myös univaikeuksiin, joista myöskin syytän esivaihtareita ja kun sitä apua saa, mutta se apu ei toimi.

On itse asiassa aikamoinen kynnys hakea apua, etenkin kun on univaikeuksia. Silloin jaksaa kaiken sen mitä on tarjottimella, mutta ei hirveästi ylimääräistä. Terveyskeskuksessa taas 3h jonottelu ei oikein nappaa ja jostain syystä aivan hirvittävästi pelottaa tuo hormonikierukan laitto. Kyllä osittain kauhukertomusten vuoksi, mutta myös siksi, että se on viimeinen oljenkorsi. Oljenkorsi leijuu mukavasti ilmassa, mutta jos oljenkorsi ei toimi, sitten jää tyhjän päälle. Niin kauan kuin oljenkortta ei ota käyttöön, on vielä toivoa.

On ärsyttävää, että on normaalit kuukautiset tai normaalit ja normaalit, kestävät noin kolme viikkoa, hirveät migreenit ja sitten on esivaihtarit. Jos ei olisi kuukautisia, sanoisin, että tuikatkaa suurella pitoisuudella oleva hormonilaastari peffaan vai minne ne lämäistään ja josko se auttaisi. Mutta nyt pitää ajatella kahta asiaa ja tämä keski-ikäisen sekopäinen hormonielämä on jo aikamoinen hirvitys, hoitaa kuukautis asioita ja esivaihtareita yhtä aikaa.

Sopivaa cocktailia ei ole vielä löytynyt, mutta moneen kertaan olen miettinyt, että jestas miten nuorena oli helppoa, kun näitä asioita ei tarvinnut lainkaan ajatella, on rasittavaa ja kuluttavaa ajatella itsestäänselvyyksiä, jotka kuitenkin tällä hetkellä kinnaa elämää.

Luultavasti oma rohkeus on hiipunut tähän taisteluun, miten saada nukuttua ja miten saada kierrot, mieli ja pää vakaaksi. Miten himputissa löytää tasapaino.

Pari kolme vuotta sitten vielä kirjoittelin täällä, että kaikki elämän vastoinkäymiset ovat muokanneet rohkeaksi ja ikä on opettanut sen, ettei kaikkia tarvitse miellyttää. Niin totta, mutta ah jotenkin myös sinisilmäistä tekstiä, sillä mitäpä sillon tiesin keski-ikäisyyden karikoista.

En tuolloin vielä tiennyt, mitä on hormonihemmetti, miten unettomuus vaikuttaa mielialaan vaikka valvottu on lasten kanssa tuhat ja yksi yötä. Lasten takia jaksaa mitä vaan, se vaan on niin eri asia.

Itkettää jos joku sanoo piip, paitsi anonyymit kiusaajat, ne saa onneksi täällä estoon ja heihin olen turtunut. Vaan jos rakkaat ihmiset sanoo piip, niin heti on tippa silmässä. Kaikki herkistää ja on herkillä, tulevaisuuskin pelottaa, on tunne ettei tämä tästä paremmaksi enää muutu. En ole saanut edes voimaa edesmenneen rakkaan mummini sanoista päälle ysikymppisenä ”olen pikkuhiljaa alkanut nauttia elämästä, kun ei tarvitse enää passata ketään.”

En itse asiassa ymmärrä lainkaan miten mummi selvisi viimeisenä mohikaanina kaikista menetyksistä, kaikki ystävät, sisarukset ja puoliso menivät ensin. Mistä löytää positiivisuutta vanhoilla päivillä, jos jää yksin. Onneksi mummilla on ollut osallistuvat lapset, mutta vanhusten päivät ovat pitkiä, loputtoman pitkiä.

Tulee kolotuksia, tulee sairauksia, tulee lähimmäisen ihmisen menetyksiä tai ties vaikka jos kuolo korjaa oman itseni. Alapää muuttuu Saharan autiomaaksi, tämä on asia josta kukaan ei puhu. Kukaan ei puhu miten sitten puolison kanssa asiat sujuu sitten, kun on vaihdevuodet tai vaihdevuodet ohi.

En koskaan puhu täällä ihan näin intiimeistä asioista, enkä puhu nytkään, mutta toivoisin että joku muu puhuisi, anteeksi sinulle joku siitä. Aihe on täysin tabu. Pelottaa jo tulevaisuus tämänkin suhteen. Joo joo puhutaan, että on voiteita sun muita, mutta mitä olen ystävien kanssa jutellut, joilla on jo vaihdevuodet, niin halut loppuu ja kaikki tekee kipeää vaikka olisi mitkä voiteet? En ole yhdeltäkään ihmiseltä kuullut mitään positiivista tämän aiheen suhteen.

Näinkö tämä menee oikeasti. Olisihan se mukava juttu, että puolison kanssa olisi tärkeää puolisoiden välistä rakkautta myös 100-vuotiaana. Ja jos tämä teksti on jollekin liikaa, ymmärrän hyvin, on se itsellenikin vähän liikaa, mutta aihe on kuitenkin yksi tulevaisuuden peloista, johon olen hakenut tietoa, mutta aina sitä saamatta ja pettyen. Kaikkihan me täällä ollaan eläviä todisteita siitä, että ihmiset tällaisiakin kujeita harrastaa. Näihin asioihin ei saisi liittyä häpeää!

Ja jos naiset kirjoittaa meille naisille yleisön palstoilla näin: ”Mitä varten teillä yli viiskymppisillä vaihdevuosi-ikäisillä naisilla pitää olla mies? Mitä te teette enää miehellä? Ette te miehiä tarvitse enää vaan ruokaa ja lämmintä. Kauhean kuuloista on se tekonauru, kun ollaan vielä niin nuorekkaita.” -nainen Suomi

Apua, elämä pitää loppua tiettyyn ikään ja tällaista kommentointia olen saanut osakseni paljon anonyymeiltä. Naiset älkää olko toisille naisille susia vaan puhukaa, auttakaa, tukekaa, olkaa avoimia, kertokaa kipupisteistä ja peloista, kenenkään ei tarvitse jäädä yksin ja ajatella näin karusti loppuelämästä.

Miksi muuten pitää hankkia sitä tietoa jo nyt, torjua jo nyt tulevaisuuden pelkoja, mitä jos kaikki menee ihan hyvin. On varmasti mahdotonta torjua kaikkia mielikuvituksen tuottamia mörköjä jo ennakkoon, sitähän hukkuu niiden alle, möröt syö kitusiinsa. Toisaalta mielestäni tämä kuukautiset ja esivaihtarit yhdessä on jo niin inha kombo, että väkisin sitä ajattelee, että aktiiviset vaihdevuodet sitä vasta onkin.

Koko ajan myös pelkään, että lapsille sattuu jotain. Onko tämä sitä napanuoran katkomista tai sitä, etten enää hallitse tilannetta, ei ole taaperoita, jotka ovat koko ajan omien valvovien silmien alla, olen menettänyt kontrollin.

Elämä on tällä hetkellä hapuilua ja korona on antanut siihen tietenkin omat mausteensa. Koska en ole nähnyt ihmisiä, omat ajatukset ovat saaneet liikaa valtaa eikä ole ollut riittävästi vuorovaikutusta. Puolison kanssa toki jutellaan paljon, mutta ei hänkään ole mikään jätesäkki, jolle koko ajan vuodattaisin näitä ajatuksia, että hei pelottaa tulevaisuus todella paljon.

En ole vielä edes näissä pisteissä ja yritän ajatella, mitä jos käsittelisin asiat pala palalta, sitten kun kohtaan ne oikeasti, että mennään nyt näillä mitä hyppysissä on ja haetaan apua vallitseviin ongelmiin. Koska tulevaisuuden kaikki surut ja huolet tuntuu kauhukimpulta, sellaiselta jonka alle tukehtuu.

Miksi murehdin niin paljon nyt. Univaje tekee kummia temppuja ja maailma muutenkin tuntuu turvattomalta paikalta.

Haluaisin muuttaa viidakkoon tai metsään ja niin, että kaikki rakkaat olisi siellä mukana suojassa. Mutta olisiko se elämää, välillä makustelen, että se saattaisi olla sitä aitoa elämää, mennä ajassa taaksepäin, elämän ytimeen, tehdä fyysistä työtä elantonsa eteen aamut illat, olla omavarainen.

Noh nyt olen päättänyt, että haen taas gynekologilta apua, olen varannut jopa ajan psykologille, jotta saan työkaluja ja neuvoja siihen, miten elää hetkessä, eikä pelätä asioita, jotka eivät kaikki välttämättä edes toteudu. Josko tuleva kesä toisi apua oikeaan unirytmiin. Toivoa siis on ja suohon ei kannata jäädä rypemään vaikka niljakas ja tahmeaotteinen tuo suo on, välillä siellä tulee viivyttyä aika tovi, että saa riuhtaistua itsensä sieltä irti.

Ja ei oma elämä ole pelkkää surua, murehtimista ja kökköä, mutta nämä kirjoittamani asiat ovat saaneet liikaa valtaa, jopa niin paljon, että tietynlainen rohkeus olla se vahvin minä, on nyt hieman heikommissa kantimissa. Eli silloin pitää hakea apua, jotta voisi olla taas täysi minä tai jopa vielä rohkeampi minä.

Taitaa siten tämä viisikymppisyys olla aikamoista myllerrystä ja etsikkoaikaa tämäkin ja ajatuksena on ihana, että tässä ollaan menossa kohti jotain rohkeaa suvantovaihetta, mutta aina ennen etappeihin pääsyä, pitää ensin hieman kriisitellä.

Samaistutteko ja ihan varmasti tiedän, että moni samaistuu ja osa ei. Mutta neuvoja molempiin kategorioihin kuuluvilta kaipaan? Hei ja kaikki samojen aiheiden kanssa kriisittelevät tai aikoinaan kriisitelleet, emme ole yksin ja vertaistuessa on valtava voimavara. Puhukaa ihmiset, puhukaa kipupisteistä, tulevaisuuden peloista, ihan kaikesta, sillä puhumalla ”puff”, moni asia pienenee silmissä.

Sydämellistä viikonloppua kaikille. <3