Yksinäisyydestä
Tänään aamusella kun avasin älyluurini, jostain syystä ensimmäisenä mitä näin Facebookissa, oli Yksinäisten Facebookryhmä. Iski ristiriitainen tunne, että onpa hyvä, että tälläinen ryhmä on, jossa yksinäiset voivat jutella yksinäisyyden aiheuttamista tunteista tai tutustua toisiinsa ja sitä kautta ystävystyä. Kaikkein eniten kuitenkin ryhmän nähdessäni sieluani ravisutti, että ryhmässä oli minulle tuttuja ihmisiä.
Menin tuosta näystä häkellyksiin ja mielessäni alkoi risteilemään tuhat ajatusta. Päällimmäisenä, miten olen omassa elämässäni niin sokea, että oletan suoraan, että kaikilla ”ystävilläni” on ystäviä. Miten some tavallaan vääristää ihmisyyttä, että koska joku on somessa ja näen vaihtelevia kuvia hänen elämästään, otaksun ettei kyseinen ihminen ole yksinäinen. Tunnen häpeää itsestäni…
Sain omia ensimmäisiä ystäviä joskus päiväkoti-ikäisenä omasta talomme rapusta. Koska mummini ja vaarini olivat ylisuojelevaisia, pääsin vasta vilkkaassa Helsingin Töölössä ulos pihalle yksin ekaluokkalaisena. Muistan yksinäisyyden tunteen, kun katselin ystävieni leikkivän pihalla ja en saanut liittyä joukkoon. Muistan valtaisan kaihon tunteen ja miten koin olevani outo ja epänormaali ja tavallaan nuo erilaisuuden tunteet ja eriytyminen muista, on jäänyt ihon alle elämään tietynlaisena surumielisyytenä aikuisikään asti.
Muistan myös yksinäiset kesät Sipoon mökillä, kun päivät olivat pitkiä ja loputtomia ja ainoana seuralaisena oli loputtomat kirjakasat, aikuiset sukulaiset ja perheen eläimet. Mökillä vasta 16-vuotiaana sain ystäviä eli siihen aikaan, kun jo hiljakseen lopetin mökillä käymisen, sillä omat kamut Helsingissä olivat niin tärkeitä.
Muistan mökkikesistä kuitenkin tuon riipivän yksinäisyyden tunteen, kun pyöräilin toiveikkaana ympäri mökkiteitä, soutelin veneellä saarten ympäri ja toivoin, että kohtaisin jonkun ihmisen ja saisin oman ystävän. En kuitenkaan ollut totaaliyksin, sillä tietoisuus ystävistä Helsingissä, piti ajatukset kiinteästi koulun aloituksessa ja uudelleen alkavassa sosiaalisessa elämässä. Yksinäiset mökkikesät opettivat myös minua näin aikuisena nauttimaan yksinolosta, tiedän että pärjään yksinkin, mutta silti en tiedä mitään totaaliyksinäisyydestä.
En siten tiedä miltä tuntuu olla täysin yksin, ilman ketään, ilman perhettä ja ystäviä, joutua selviytymään ihan yksin kaikesta. En tiedä siten onko edes ”lupaa” kirjoittaa aiheesta, jota mitä nöyrimmin yritän lähestyä. Minulle yksinäisyys on luxusta, sillä elän ruuhkavuosia eli vilkasta perhe-elämää ja oma aika on aivolomaa. Yksinäiselle yksinäisyys on varmasti korventavaa kipua ja riittämättömyyden tunnetta, miksi minä en kelpaa?
Onneksi on some, jos uskaltaa vain lähteä hakemaan somen kautta ystäviä tai rakkauttakin. Omassa nuoruudessa kesämökillä ei ollut minkäänlaista puskaradiota, jonka avulla olisin voinut ilmaista yksinäisyyteni tai etsiä muita samanlaisia yksinäisiä kuten minä. Mutta mitä jos on liian suuri kynnys kertoa yksinäisyydestään edes somessa, jos jo monesti torjuttu pelkää uudelleen torjuntaa ja yksinäisyydestä koetaan myöskin häpeää, koska osaltaan some on myös vastakkaisesti tulvillaan muiden ”riemastuttavia” kuvia eri ystävien kanssa. Miten tulisi menetellä? Olen neuvoton ja siksi kysynkin neuvoja teiltä, miten aidosti yksinäinen ihminen voisi löytää itselleen ystäviä tai ystävän, sillä yksikin ystävä riittää pelastamaan kaiken. <3
Tälläisin ajatuksin tänään sateen ropistessa synkkänä ja yksinäiselle varmasti moninkerroin lohduttomampana. Tänään opin jälleen kerran, katso pintaa syvemmälle, älä oleta toisesta ihmisestä mitään. Hyviä neuvoja kaivataan avuksi yksinäisyyteen ja miten te olette löytäneet alunperin ystävän, siitäkin saa kertoa toki, jos sieltä vaikka löytyisi keinoja ystävän löytämiseen. Lempeää tiistaita kaikille. <3
Alla Carpenters ”Rainy Days and Mondays”, vaikka nyt ei olekaan maanantai, niin tätä kappaletta tuli yksinäisinä mökkikesinä kuunneltua. Ohessa myös linkki Hanna Sumarin kirjoitukseen yksinäisyydestä ja joka osaltaan oli varmasti mielelleni vaikuttajana tähän kirjoitukseen.
Alla Carpenters ”Rainy Days and Mondays”, vaikka nyt ei olekaan maanantai, niin tätä kappaletta tuli yksinäisinä mökkikesinä kuunneltua. Ohessa myös linkki Hanna Sumarin kirjoitukseen yksinäisyydestä ja joka osaltaan oli varmasti mielelleni vaikuttajana tähän kirjoitukseen.
